L200 vei pick-uppien tielle

Minulla on ollut tähän mennessä viisi erilaista autoa. Wildtrak on viides, ja sitä autoa en vaihtaisi kuin uuteen. Oikean ajokin löytäminen oli aika kivinen tie, mutta minkäs teet, kun auton pitää tuntua juuri omalta.

Lähemmäksi omalta tuntuvaa autoa osasin suunnistaa jo vaihtaessani autoa ensimmäistä kertaa. Minulla oli ollut Mazda 6 reilun vuoden, kun katsoin syksyisenä iltana elokuvaa. Siinä nuoret aikuiset miehet kruisasivat perinteisessä amerikkalaisessa pick-upissa. Katsoja saattoi yhdistää pick-upin villiin ja vapaaseen jätkään, jolle auto oli munanjatke ja keino erottua muista saman ikäisistä kundeista.

Jotenkin minussa pitkään muhinut kiinnostus nelivetoista autoa kohtaan nousi pintaan elokuvan aikana. Kiinnostusta oli toki ollut jo pitkään; ensimmäisen kerran varmaan esikouluiässä. Tällä kertaa olin kuitenkin aikuinen, ajokortillinen ja itsenäinen. Minulla oli jo auto, ja sitä voisi heti alkuun tarjota vaihdossa. Päädyin sinä iltana selaamaan pick-upeja nettiin. Siitä se sitten alkoi.

Omalle polulle astuminen oli viimeiseen asti vaikeaa. Netistä olin löytänyt Mitsubishin L200:n vuodelta 2004. Autoliikkeeseen mennessäni ehkäpä järjen ääneksi katsottava ääni muistutti minua siitä, että minun ei ole pakko ostaa autoa. Voin vain koeajaa sen ja todeta lopulta, että auton vaihtaminen olisi kenties järjetöntä. Eihän Matukka ollut ollut kuin vasta vuoden. Rahaa pitäisi laittaa väliin. Kilometrit ovat mitä ovat. Sitten tulevat ne dieselverot ja korkeammat kulutukset.

Samaan aikaan tunnepuoli vei minua eteenpäin. Varmasti autoon istuutuminen oli ratkaiseva käännekohta. Olin saanut useita tilaisuuksia ajaa lava-autoa, itse asiassa juuri samaa Mitsubishin mallia, joten sitä aivan ensimmäisen kerran fiilistä en enää päässyt kokemaan. Oli olo silti huikea: olihan autoa hipelöidessäni minulla tietoa, että muutaman muodollisuuden jälkeen auto olisi minun.

Hymy levisi kasvoilleni, vaikka auto oli tavattoman sotkuinen sisältä. Havunneulasia, hiekkaa, kahvitahroja ja roskia oli paljon. Ajattelin, että jos – ja ehkä tässä vaiheessa vähitellen kun – auto olisi minulla, voisin putsata sen täydellisen perusteellisesti. Muuttaisin auton omanlaiseksi; suorittaisin jonkinlaisen auton käyttöön ottamisen rituaalin.

Käänsin virta-avainta ja herättelin moottorin käyntiin. Tärinä ja dieselin raksutus kertoivat jonkinlaisesta voimakkuudesta tai ainakin työkalumaisuudesta. Olenhan aina ollut enemmän työkalujen ystävä, ja autonkin yhdeksi tehtäväksi näen työvälineenä, renkinä, toimimisen. Nostin kytkintä varovasti, ja tiesin, että minun ei tarvitsisi painaa kaasua. Ah että tätä väännön riittävyyttä.

Ajolenkki oli täynnä kokemuksia ajamisesta aivan eri tavalla. Keula seilasi edessä jättimäisenä, ja tunsin olevani massiivisessa autossa. Se on jotain pienen henkilöauton ja ison kuorma-auton ajamisen välillä. Ja kuinka maailma näyttääkään jännältä vähän korkeammalla istuessa, ja ahtaammissa nurkissa joutuu kaartamaan niin isosti!

Kuvittelin jo kaikki mahdolliset pick-upin omistamisen hyvät puolet. Voisin kuskata tarvikkeita lavalla. Polttopuut saisi todennäköisesti metsäpolun varresta, ja ehkä metsästäkin. Autossa olisi vetokykyä painavampienkin kuormien kiskomiseen. Ennen kaikkea minulla olisi suuri ja mahtava neliveto.

Niitä kaikkia hyviä puolia ei olisi voinut kokea koeajon aikana. Auto oli saatava itselle. Siitä olisi päästävä repimään vähintään kaikki hyvät tuntemukset irti, ja mahdollisimman suuri osa auton hyödyistäkin. Minun olisi päästävä syynäämään jokainen pieni yksityiskohta, tutustumaan auton rajoihin, niin, ja aivan aluksi putsaamaan auto viimeisen päälle.

Sillä tavalla minusta tuli pick-upin omistaja. Lapsuuden ja nuoruuden haaveet olivat tulleet todeksi. Olin astunut omalle polulle.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.