L200 oli riisuttu ensituntuma

Vaikka vasta Wildtrak on tehnyt minusta onnellisen pick-upin omistajan, nautin paljon Mitsunkin kanssa elämisestä. Parasta oli saada tutustua nelivetoisen ja raskaan auton ajamiseen. Vaikka siis ajankin kuorma-autoja, on lava-auton kaltaisen ajoneuvon ohjastaminen oma maailmansa. Sitä paitsi kuorma-auton ajaminen on työtä ja vaatii aina paneutumista, kun taas omaa autoa voi ajaa joskus vähän vapautuneemmin ja sillä uskaltaa kokeilla asioita.

L200:han oli valinnaisesti nelivetoinen manuaalivaihteinen lava-auto vuosimallia 2004. Tasauspyörästön lukkoa autossa ei ollut. Lukko oli valinnainen lisävaruste, jota auton ostaja ei ollut valinnut. Ostajalla oli siis ilmeisesti ollut kova usko siihen, että pelkkä neliveto tarvittaessa tietysti hitaasti välitettynä riittäisi. Tosin minäkin auton omistamisen aikana saatoin tulla samaan tulokseen. Ajotekniikalla pääsi jo pitkälle. Eihän tasauspyörästön lukko ole nelivetoisessa autossa tarpeellinen kuin vasta silloin, kun yksi pyörä kummassakin akselissa lyö tyhjää.

Renkaiden kanssa olisin saanut olla järkevämpi. Ostaessani Mitsua sen kesärenkaat olivat niin lopussa, että uudet oli saatava, ja automyyjän kanssa sovimme auton hinnasta uudet nakit asennettuina. Kenties hinnan liiallista nousemista pelätessäni valitsin uudet renkaat entisille peltivanteille, ja renkaiksi valikoitui naurettavat maantierenkaat. Maastossa etenemistä olisi parantanut ja pick-upin ulkonäköä olisi kohentanut kunnon isopalaiset maastokumit. Talvirenkaissa sentään oli alumiiniset vanteet, koska sain rengassarjan tutulta edullisesti.

Kuormien kuljetuksen kannalta Mitsu oli varsin lava-automainen. Siinä siis oli ensinnäkin vetokoukku, johon sai kytkeä 2 700 kilon jarrullisen perävaunun. Kantavuutta autolla oli 980 kiloa. Lavan ulkoreunoilla oli tanko ja ripustuslenkkejä; joskin minkäänlaista peitettä ei autossa ollut. Taka-akselissa oli lehtijouset.

Sisältä Mitsu oli varsin riisutun oloinen, mikä tietysti on aika tavanomaista sen ikäisissä hyötyautoissa. Vaikka vuonna 2004 henkilöautoissa olisi voinut jo odottaa ilmastointia ja sähköisiä ikkunoita, lava-autossa niitä oli syytä pitää lisävarusteina. Kojetaulu koostui tavanomaisista puhaltimen säätimistä, takalasin lämmittimen ja hätävilkkujen napista sekä tupakansytyttimestä. Alkuperäinen soitin oli vaihdettu cd-soittimeen, ja itse hankin senkin tilalle MP3-tiedostoja toistavan soittimen.

Nyt uusien lava-autojen varustelun taso on jo riisutuimmissa versioissa ihan toista maata. Silloin mukavuuksien puute minun oli helppo hyväksyä, koska pidin pick-upia työkaluna. Tärkeimmät hallintalaitteet olisivat ohjauspyörä, vaihdekeppi ja nelivedon vipu. Ratti olikin mukavan paksusti muotoiltu, ja siitä sai hyvän otteen auton pyörittelyyn.

 

Mitsubishissa neliveto oli toki siinä mielessä automaattinen, että napalukkoja ei tarvinnut käydä napsauttamassa päälle etupyöristä. En tosin ole varma, katkesiko neliveto Mitsussa napalukkoihin vaiko oliko jakolaatikossa tai muualla voimansiirrossa kenties jonkinlainen irrotus. Joka tapauksessa nelivedon sekä kaksivedon kytkeminen vaati aina auton pysäyttämistä. Nykyisessä autossani napalukot on mahdollista pitää kytkettyinä, jolloin vetotapaa voi vaihtaa kesken ajonkin, ja napalukot saa myös pidettyä auki.

Toisaalta Mitsu opetti minua ennakoimaan nelivedon tarvetta ja kaksivedon vaarallisuutta. Tyhjän lava-auton taka-akselilla on hyvin vähän kuormitusta. Kun tie sattuu olemaan sopivan liukas ja nousee vieläpä ylöspäin, kaksiveto päällä lava-auton perä lähteekin heittelemään. Samoin vaikkapa jäisen pikkutien laskeutuminen voi päätyä siihen, että pick-uppi onkin poikittain tiellä. Silti nelivetoa ei pitäisi käyttää alkuunkaan silloin, kun olosuhteet sattuvat olemaan hyvät. Voimansiirtoa ja renkaita on turha kuluttaa, samoin kuin polttoainetta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.