Hangenkanto petti, ja silloin minä lapioin

Lumen poisto pyörien edestä ei auttanutkaan. Pyörien olisi pitänyt suorastaan tipahtaa kaivamiini uriin lumen päältä, mutta kaasua painaessani pyörät vain rullasivat villisti ja roiskivat lunta. Wisentin liukasjärjestelmä koitti paikata pidon puutetta tuloksetta.

On se nyt perkele, kun ei liiku. Mutta ei siinä, kaivellaan lisää. Tartuin taas pistolapioon.

Olin ollut tyyni ja itsevarma. Olinhan sentään upoksissa lumessa. Lumen alta voi aina kaivaa kantavaa ja pitävää maata. Mudasta tai suosta sitä on turha kaivella. Lumesta pelastaminen vieläpä useimmiten on mahdollista käsin – siis lapioimalla. Töissä olen kuorma-autonkin pari kertaa kaivanut penkasta lapioimalla.

hangenkanto-upotus wisentti ja lapio kauempaaMutta itsevarmuus, ja tyyneys, alkoivat jo heiketä. Olin kaivanut, kaivanut ja kaivanut, eikä auto liikahtanutkaan. Edes valkoisen kuoren alta paljastunut savikerros ei tuonut lohdutusta. Ympäröivä teräshanki vain oli värjäytynyt savesta mustaksi.

Oli aika hiljentää tahtia. Nyt ei ollut kyse helposta keikasta. Polvistaudun hangelle ja tutkin auton alle. Ei ihme, että kaasutus aiheutti sutimista: Wildtrakin pohja makasi teräshangen päällä. Lumi oli nielaissut edessä pyörien tuet ja takana koko akseliston kotelon.

hangenkanto-upotus hanki kannattelee autoaHakkasin ja kouhin hankea Wisentin alta. Sitten auto selvästi romahti alaspäin, eli pyörien alle taisi tulla tartuntaa. Siirryin ratin taakse, laitoin manuaalitilaan ykkösen ja tunnustelin kaasua. Auto liikahti!

Se oli kuitenkin vasta ensimmäinen askel. Jostain pitäisi saada kerättyä vauhdit ja sillä rypäistyä auto pois kuopasta. Muualla hanki voisi olla riittävän kestävää, ja auton saisi edes lähemmäksi turvallista maata. Oikeastaan hangen oli parasta olla riittävän kestävää, sillä se oli aika lailla ainoa vaihtoehto.

Nälän tunne hiipi vatsaan. Leukaperässä jomotti toissapäiväinen viisaudenhampaan poisto. Keskeytin rehkimisen ja istahdin repsikan paikalle juomaan termarista kahvin. Farkut olivat märät polvista, mutta vuoratut turvasaappaat ja rukkaset tuntuivat hyviltä.

Olin vähän huvittunut itsestäni. Olin halunnut taltioida pöllyävän lumen hangenkannolla uhkuvasta Wildtrakista, mutta sitten auto oli vajonnut hankeen kuin periksi antava biisoni. Luonto on hieno ympäristö ajamiseen mutta on se ankarakin.

Järkälemäinen ja sporttinen auto oli suuren valkoisen aukean keskellä niin pieni. Viereisellä maantiellä jyrisi tukkirekka. Oli tilanne tavallaan nolo. Toisaalta se oli vain myönteinen kokemus.

Edestakaisin jyräämällä ja vielä vain lapioimalla sain tilaa vauhdin keräämiseksi. Kuitenkin jos yritin kavuta hangen pinnalle stoppasivat pyörät kuopan reunoihin. Taas lapio pystyyn hankeen ja hetken mietintää.

Auto pitäisi saada nousemaan kuorelle, ja sen saisi nousemaan sille ramppeja pitkin. Idea vaikutti teoriassa toimivalta mutta käytännössä hölmöltä. Mutta jälleen se oli aika lailla ainoa vaihtoehto.

Hain pellon reunalta kymmenen sentin paksuisia rankoja ja asettelin ne pyörien eteen rampeiksi. Kiirehdin kuskin paikalle ja valitsin parhaan väännön pyöriin tarjoavat asetukset. Kaasutin auton reippaasti rangoille, nousin hangelle ja ajoin kohti turvallista maata niin kovaa kuin 200-heppainen moottori antoi.

Kantavalla ajouralla pysähdyin sydän jyskyttäen. Jumalauta. Jumalauta. Jumalauta! Nousin Wildtrakista, taputin sitä ja kävin helpottamassa itseäni pusikon takana.

Sen jälkeen nappasin kameran ja kävelin kuopalle. Auringo oli hävinnyt tummiin pilviin, ja näkyvyys oli sakeutunut lumipyrystä.

hangenkanto-upotus monttu pelastautumisen jälkeenKatselin vajonneita rankoja ja saven värjäämää lumimössöä.

Olit sinä aika veijari, totesin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.