Offeissa mennään metsään mutta ketään ei sinne jätetä

”Kannattaa pitää jostain kiinni”, Ville Paananen huutaa minun kavutessani lavalle. Vuoden -81 Hilux lähtee jo kiitämään ennen kuin olen edes hyvää paikkaa löytänyt. Ollaan Laukaassa, metsien keskellä, ja Hilux on juuri syöksymässä näreikköön – täysin tarkoituksellisesti.

”Ei kai se tuonne mutavelliin aja”, Ville parahtaa päästyämme pois hiekkatieltä. Näen pehmeän näköisen uran jäävän oikealle, ja mietin, että ehkä tuonne ei tosiaankaan pidä ajaa. Mutta samassa Hilux kahlaakin veden ja hiesun seoksessa kohti jyrkkää rinnettä, enkä enää ole varma, mihin olisi pitänyt ajaa ja mihin ei.

Sitten auto seisahtuu. Rapa roiskuu pyörien hakiessa vielä pitoa, mutta maasto ei sitä yhtään anna. Kuski käskee meidät pois lavalta. Auto on jäänyt kiinni, ja vinssin vaijeri on vedettävä esiin.

laukaanoffi1-vinssiä vedetään rullastaVuoden -81 Hilux ei ole ainoa, joka harjanteelle ei ilman vinssiä nouse. Mutta aina kun joltakulta vauhti seisahtuu ja auto palaa alas, muut ovat heti vetämässä vinssin vaijeria tai edes heittämässä hurttia mutta hyväntahtoista läppää.

”Jonossa mennään hitaimman mukaan. Ketään ei jätetä, ja kaikki auttaa toisia, joku jos jää kiinni”, offien taustavoimana toimiva Matti Tammenoksa summaa. ”Kukaan ei koskaan ole jäänyt mettään.” laukaanoffi1-väri sopii ympäristöönHuomaan hyvän yhteishengen hieman sujuvammalla uralla maasturiletkan noustessa rinnettä sähkölinjan alla. Yhdellä autoista on vaikeuksia päästä liikkeelle pysähtymisen jälkeen, mutta perässä tuleva odottaa maltillisesti paikallaan. Kaupungissa olisi pahimmillaan voinut torvi soida, ja ainakin keula olisi tuotu lähelle. Hermoilua ja painostusta ei näe, vaikka kaikki eivät edes välttämättä tunne hyvin toisiaan.

Tosin ei Laukaan offeihin ihan kuka tahansa voi tulla ajelemaan, ja osallistujia yhdistää sentään esimerkiksi Offipalstaan tai muuhun harrastajien yhteisöön kuuluminen. ”Tästä ei ole lyöty minnekään kaupan seinälle lappua”, Matti kuvailee. Jos väkeä tulisi paljon paikalle, vaatisi se huomattavasti järjestelyä. Muutenkin metsissä ajellaan vain keväisin ja syksyisin, jotta urat eivät menisi luokattoman huonoon kuntoon.

laukaanoffi1-kohta kyljelläänTosin uria voisi milloin tahansa pitää luokattoman huonokuntoisina monellekin autolle. Minäkin ajelisin Wildtrakilla lähinnä aluetta halkovalla hiekkatiellä – joskin jopa Opel Corsan päihittämä maastoreittikin löytyisi.

Mutta sellaiset urat eivät tarjoaisi off-road-autoille tyydyttävää haastetta. Nyt on kyse nimenomaan siitä, että auto on suunniteltu maastoa varten eikä maasto autoa varten. Nämä ovat paikkoja, joihin alkuperäisillä maastureilla ja lava-autoilla ei ole asiaa, eikä taida tulla ikinä olemaankaan.

Eihän laskeutuminen ainakin 30 asteen rinnettä alas olisi muuten mahdotonta vaikkapa Volkswagen Amarokille –  sen alamäkihidastin toimii mainiosti –, mutta kun mäki on täynnä kivenmurkileita! Ja mäen jälkeen uralla on lantion korkeudelle ulottuvia lohkareita, ja lopulta tielle rymytään syvän ojan yli.

Miten auto sitten valmistellaan maastoa varten? Mitä Land Cruiserille tai G-Mersulle tehdään, jotta siitä tulee off-road-auto?

”Suurin muutos on se, että saadaan isot renkaat sopimaan”, Matti valottaa. Ja tietenkin asennetaan ne valtavan kokoiset, sekä isopalaiset, renkaat. Paineet pudotetaan vieläpä 0,4 barin tietämille, jotta kumi suorastaan kääriytyisi kivien ja kantojen ympärille.

Lisäksi autoihin lisätään vinssi mahdollisesti molempiin päihin, muutetaan jousitusta, lisätään valoja ja laitetaan maastossa tarpeellisia välineitä maastotunkista rautakankeen.

laukaanoffi1-pyörä ilmassa ei vedäSamalla on toisaalta saatettu luopua automaisuudesta: esimerkiksi tieliikenteessä ajaminen ei ole sallittua tai edes mahdollista ilman vaurioita, eivätkä menopelit välttämättä kaikkein mukavimmasta päästä ole käydä kaupassa.

laukaanoffi1-rengas irronnut vanteeltaYhden auton yrittäessä nousta vellin täyttämään rinnettä kuuluu mörinän alta pamaus. Joku huutaa, että rengas meni. Porukkaa kerääntyy auton lähelle ja osoittelee vanteelta luiskahtanutta kumia.

Mikä oikein saa ihmisen tekemään tätä? Eikö riitä, että autolla selviää vaivattomasti lumisella mökkitiellä tai pystyy kuskaamaan polttopuuta kuoppaiselta peltotieltä?

Ei siihen oikein osaa Matti Tammenoksa tai muutkaan sanoa vastausta. Rajojen kokeilua, tai sellaista. Ja silti Laukaaseen on tullut Padasjoelta asti porukkaa. Joskus on ollut Tampereelta ja Porvoosta, kerran Rovaniemeltäkin. Porukassa on niin lääkäriä ja ambulanssikuskia kuin metsäkoneen tai tukkirekan kuljettajaa.

laukaanoffi1-vinssin vaijeria vaan puuhunMatti kertoo vieläpä, että offeissa on yleensä ollut muualta Suomesta vanhempia, rahakkaita kavereita. ”Niillä on enemmän sellainen romurallimeininki kuin nuoremmilla kuskeilla. Ne voi tuoda 60 000 euron Defenderin tuonne mehtään, eikä niitä oikeastaan yhtään harmita, jos se menee rikki.”

Enimmäkseen kalusto on hyvin pitkälti ajalta ennen 2000-lukua – tosin ei silti välttämättä todellakaan mitään halpaa. Suurimmassa osassa on manuaalinen vaihteisto, ja napalukotkin on kuskin käytävä avaamassa ja sulkemassa. Siitä huolimatta esimerkiksi automaattivaihteisto ei missään nimessä ole harrastajille kirosana.

Automaatti on esimerkiksi rinteiden nousussa ja kalliolla kiipeilyssä hyvä, koska momentinmuuntimessa ei ole luistattamisen ongelmaa. Toisaalta Matin mukaan automaatti lakkaa toimimasta, jos vaihteistoon pääsee runsaasti vettä vaikkapa lammikon läpi ajaessa. Manuaali sen sijaan kestää vettä jonkin verran.

Vaikka vedessä ajo mukavasti puhdistaa autoa, on sen jälkeen huolto tarpeen. Peräöljyn, eli tasauspyörästön öljyn, vaihto on melkeinpä tarpeen, koska perään on voinut päästä vettä. Ei tarvita kuin kova pakkanen, niin hammaspyörissä on jäätä.

Tärkeimmäksi huolloksi möyrinnän jälkeen Matti kuitenkin mainitsee pesun. Samalla katsotaan, ettei mitään ole mennyt poikki. ”Takajarrut joutuu varmaan käyttämään auki ja puhdistamaan”, Matti lisää.

laukaanoffi1-männikköuralla kivikossa jonossalaukaanoffi1-porukka konehuoneen ympärilläMatti Tammenoksa ei oikeastaan ole vain hoitanut offien vähäisiä järjestelyjä – käytännössä siis vain pystyttänyt opastekylttejä ja tuonut nuotiopuita – vaan hän on antanut osan metsistään off-roadereiden käyttöön. Ei moni metsänomistaja välttämättä haluaisi kymmeniä autoja möyryämään maillaan. Matti ei myöskään kerää mitään maksuja.

Offaajat myös arvostavat tätä. Puut suojataan vinssin vaijerilta, ja lähtiessä isännälle huikataan kiitokset.

”Ei kuitenkaan ole paikkaa, missä ajaa. Se on nykyään kortilla”, Matti Tammenoksa perustelee. Se todennäköisesti onkin yksi syy siihen, että paikalla on, ja on ollut, off-roadereita satojen kilometrien päästä. Mutta tuskin niin kaukaa ihan minkälaiseen maastoon, ja ihan minkälaiseen seuraan, tahansa lähdettäisiin.

laukaanoffi1-uralla rapa roiskuulaukaanoffi1-appari pelastautuu autostaPäivän kääntyessä iltapäivän puoleen maasturit siirtyvät yksitellen nuotiopaikalle. On aika paistella makkaroita ja nautiskella kahvia. Itse haeskelen kuvauskohteita hakkuuaukealla ja napostelen pakkasten kruunaamia puolukoita. Mietin, kuinka tärkeä osa off-road-harrastusta nimenomaan on ulkona metsässä oleminen. Aurinkokin paistaa lokakuun päivänä upeasti.

laukaanoffi1-autot jonossa kuskit tauollalaukaanoffi1-mehevät puolukatNuotiolta kuuluu naureskelua. Toinen porukka on kerääntynyt yhden auton konepellin ympärille. Kun konehuoneessa tarvittaisiin pientä jousta, on yksi jos toinenkin kaivelemassa taskusta mustekynää.

Ajot jatkuisivat myöhään iltaan, ellei jopa yöhön asti. Monelle lopettaminen tulisi kyseeseen vasta sitten, kun auto hajoaisi. Ellei sitten porukka hyväntahtoisesti vitsaillen kerääntyisi ajokin ympärille ja yhteistuumin pistäisi sitä kuntoon.

Kun offeissa kuitenkin on niin hyvä yhteishenki.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *