Näin alkoi katuenduron omistus – ja kenties vaihto

Teiden pinnalla on alkanut jo näkyä sulia kohtia, ja eihän se ihme ole maaliskuun puolivälissä. Lähiviikkojen aikana Honda CRF250 L:n voi ottaa seisonnasta, siis ei vain takaisin liikennekäyttöön mutta myös seisomasta autohallin nurkasta.

Seisonta laski selvästi vakuutusmaksua. Kun pelkkä pakollinen liikennevakuutus, siis ilman kaskoa, maksoi ennen seisontaa 615 euroa vuodessa, seisontaan laiton jälkeen se maksoi 208 euroa. Toki hinta tuosta nousee, kun pyörällä päräyttää liikenteeseen.

Vakuutin Hondan Pop Vakuutuksessa, koska se osoittautui muita selvästi halvemmaksi. Myös tätä kirjoittaessani tekemäni pikaisen vertailun perusteella Pop Vakuutus tarjosi halvimman hinnan.

Laitoin Hondan seisontaan marraskuussa, kun kelit pahenivat riittävästi. En niinkään pelännyt kylmää ja märkää – olinhan panostanut ajovarusteisiin –, mutta pelkäsin liukkautta. Kun ajoneuvo kulkee kahdella pyörällä, kaatuminen on helppoa.

Toisaalta nastarenkaat olisivat voineet turvata menoa. Enemmän enduroa ajava työkaveri sanoi, että kun nastat on, et kaadu. Silti pelkäsin työmatkalle sijoittuvia Kangasvuoren liikenneympyröitä niin paljon, että päätin vain laittaa seisontaan.

Itse asiassa turhan viime tinkaan jääneestä ensimmäisessä eli 1 000 kilometrin huollosta kotiin ajaessani alkoi ensilunta sataa. Ajaessani Jyskästä keskustaan sulaa asfalttia oli vain enää paikoitellen. Toisaalta en kokenut missään vaiheessa luiskahtamisen olevan edes lähellä, joten niin… ehkä talvellakin voisi ajaa.

Huolto jäi viime tinkaan, koska aloin nysvätä kymmenien eurojen kanssa. Kyselin siis sähköpostitse etukäteen huollon hintaa kahdesta Jyväskylässä Hondia huoltavasta liikkeestä. Toinen tarjosi pakettihintaa. Toisen hinta oli hieman halvempi, mutta jos moottorin venttiilejä olisi tarvinnut säätää, työstä ja säätöpaloista olisi tullut lisää hintaa. Säätöä ei kuitenkaan tarvinnut, joten huolto jäi halvemmaksi.

Venttiilin välysten tarkistamisen lisäksi Honda CRF250 L:n ensimmäiseen huoltoon kuuluu moottorin öljyn ja öljynsuodattimen vaihto, ja lisäksi tyhjäkäynti sekä jarrut ja kytkin oli tarkistettava. Voihan tällaista tehdä itse, mutta jos valtuutettu liike ei tee huoltoa, takuu katkeaa.

Tehtaalta tulevan pyörän ajamista edeltävä huolto koostuu pelkistä tarkastuksista, ja siitä oli huolehtinut Bike World. Ostin pyörän ketjun Vantaan-liikkeestä, josta se oli kuljetettava Jyväskylään. Hondan olisin voinut tietysti ajaa, jos en vain olisi ollut liikkeellä Wildtrakilla. Niinpä Rangerin lava pääsi erittäin päheään käyttöön.

Honda CRF250 L painaa valmistajan mukaan 144 kiloa, ja Rangerin lava on noin 80 sentin korkeudessa. Jos lihaksia, välilevyjä ja jänteitä koetellen punnertaisi, pyörän voisi saada ehkä lavalle yksinkin: nostaisi ensin etupyörän takalaidalle ja sitten pyörää tasapainossa pitäen nostaisi takapyörää. No okei, jotenkin olisi samalla estettävä etupyörää kääntyilemästä, joten hintelönä minä ainakin unohdan koko jutun.

Sen sijaan kahdelta aikuiselta nosto ja alas laskeminenkin onnistui ihan hyvin. Yksi vaihtoehtohan on ajaa pyörä vaikkapa lankkua pitkin lavalle, ja takaisin sen saa hyvin jarrulla hilliten melkein yksinkin. Ajaessa tietysti on käsiteltävä pyörää taitavasti. Paras olisikin ajaa kutakuinkin lavan korkeudella olevalta lastaussillalta, mutta sellaisia ei joka liikkeen ja kodin pihassa ole.

Tuskin kuorman sidonnan tarpeellisuutta vähätteleväkään jättäisi prätkän sitomatta, kun se pick-upin lavalla jököttää. Itse ajattelin sitomisesta niin, että isoin apu on tuenta: ensinnäkin pyörän eturengas on lavan etulaitaa vasten estäen prätkää liikkumasta eteenpäin ja toiseksi pyörä pysyy pitkälti pystyssä tukijalan varassa.

Näinpä sidonnassa ajatuksenani oli estää pyörää liikkumasta taaksepäinkään ja kallistumasta tukijalkaa vastapäiseen suuntaan. Käytin kolmea nimellislujuudeltaan 1 000 kilon liinaa – pyörän painon puolestahan olisi riittänyt neljäsosakin siitä –, koska silloin pääsin tilanteeseen, että pyörä ei hievahtanutkaan, vaikka kuinka sitä retuutti ja ravisti.

Jyväskylässä 300 kilometrin päässä sidonta ei ollut edes löystynyt. Soitin kaverin avuksi ja nostimme pyörän takaperin alas niin, että toinen lähetti lavalta ja toinen otti vastaan maassa. Ajelin Hondalla pitkin syksyä, käytin sen tosiaan ensihuollossa ja asetin talviteloille. Talven aikana käynnistelin pyörää muutamia kertoja, ja nätisti katuenduro ykkösellä pärähtikin käyntiin.

Ja tosiaan aivan kohta, tässä maaliskuun lopulla, otan prätkän netissä takaisin liikennekäyttöön, pukeudun panssariin ja ratsastan CRF250 L:llä auringon sulattamille teille.

Niin, ellen sitten innostu huhtikuussa saapuvasta Rally-mallista sen verran, että siitä syntyy kaupat. Sitten prätkää hillitsisinkin ABS-jarruilla, tietäni valaisisivat led-valot ja tankkikin riittäisi pidemmälle. Voi hitto, miten nämä valmistajat aina tuovat houkutuksia meille kuluttajille!

Päheä ja toimiva panssari rakentuu osa kerrallaan

Innostukseni moottoripyöräilystä on yllättänyt minut. Pari vuotta sitten 600-kuutioisen katupyörän omistaessani päädyin pitämään pyöräilyä joutavana samojen teiden sahaamisena, ja unohdin prätkät moneksi vuodeksi.

Hondan 250-kuutioisella katuendurolla kuitenkin tuntuu olevan käyttöä, mutta voiko tuota edes moottoripyöränä pitää. Se on semmoinen iso mopo. Jotenkin sellaisena sillä tekee mieli kulkea töihin, käydä Prismassa iltakymmeneltä ja ajella kavereille. Ketterä ja ripeä mutta leppoisa. Ei vaadi asfaltoitua tietä.

honda-crf-syyskuun-tahtitaivaan-alla-kalliolla

Hondalla minun tekee mieli vaikka vain päristellä fiilistelemään. Mikä tekeekään henkiselle hyvinvoinnille parempaa kuin ajaa syyskuun illassa katsomaan korkealta kalliolta auringon laskeutumista kaukaiseen horisontiin. Sitten kun lähitähti on painunut mailleen, lämpimähkössä yössä maaten voi ihmetellä muiden tähtien käsittämättömäntä kaukaisuutta.

honda-crf-ajovarusteet-hinnoin-ja-viivoin

Kun kotiin hiljaisilla teillä palatessani lämpötila on 10 astetta ja vähemmänkin, varusteet ovat olleet testissä ja ennen kaikkea täydennyksessä. Rakastan varustautumista – sitä, kun osa kerrallaan puen ylleni taisteluasun kylmää vastaan -, mutta kitupiikkinä olen täydennellyt panssaria pikku hiljaa sitä mukaa, kun jossakin viima tunkeutuu läpi.

Nyt tosin lämpötila on painunut ihan nollan alapuolelle, joten pyörä on seisonnassa, mutta eiköhän jo maaliskuussa pääse taas ajelemaan. Silloinkin samoille varusteille on satavarmasti tarvetta.

Jo ennen kuin minulla oli pyörääkään tiedossa, ostin Foxin V1-kypärän sekä 100%:n suojalasit. Ne ovat endurokuskin asun päheimpiä osia. Kuitenkin jo elokuun illoissa ajoviima iski nenänpäähän, otsaan ja muihin paljaisiin osiin. Sitten kun satoi, tuntui, kuin sepeliä olisi ropissut kasvoihin.

Millä tahansa farkuilla tai puuvillaisilla housuilla, tennareilla ja Lidlin vaellustakilla pärjäsi silti hyvin varsinkin, kun puin alle urheilijan alushousut ja paidan. No okei, kyllähän olo oli vähän nihkeä, kun eräällä paluumatkalla vesi hölskyi tennarien sisässä.

Käsissä minulla oli aluksi täydellisesti kokonaisuuteen väriltään sopivat Thorin endurokäsineet. Ne kuitenkin kävivät riittämättömiksi nopeasti. Käsillähän minun olisi irrotettava kytkin ja käännettävä kaasua, ja endurokäsineissä ennemmin korostuu suojaus kolhuilta kuin kohmeuttavalta kylmältä.

honda-crf-diadoran-lobsterit-penkilla

Seuraavaksi kaivoinkin kaapista Diadoran lobster-käsineet. Niissä peukalolle on oma osa ja lopuille sormille kaksi osaa. Polkupyöräilyynhän käsineet on tarkoitettu, mutta pitävät käsittämättömän hyvin kylmyyden loitolla satasenkin nopeudessa.

Pian korjasin myös pään alueen ongelman ostamalla 35 euroa maksavan Richan kypärähupun. Hintaa selittänee se, että huppu estää tosi hyvin viimaa ja varmasti myös kypärän pehmusteiden kanssa pitää tärkeän ruumiinosan lämpimänä.

Silmälasit vain tahtovat muodostua ongelmaksi. Suojalasien alla ne väärässä asennossa yksistään painavat kurjasti. Kun laitan kypärähupun nenän päälle, höyrystyvät silmälasit lisäksi herkästi. Pimeässä ja sateessa voi hetkessä näkyvyys olla tasan nolla.

honda-crf-foxin-selkareppu-kooste

Syyskuun lopussa ostin yhden panssarin päheimmistä osista sitten pään suojusten, Foxin 180 Race -housut. Ne lähtivät Motonetin verkkokaupan outletistä noin 40 prosentin alennuksella, mutta koothan meinasivat olla ihan loppu. Minulle 186-senttisenä hoikkana ihmisenä sopiva koko on 34.

Vasta Hondan väriin loistavasti matchaavien housujen myötä alan tuntea itseni varustautuneeksi ainakin kaupungilla näyttäytymiseen. Minua huolestuttikin se, joutuisinko laittamaan Foxit kaappiin odottamaan ensi kevättä, vai pärjäisinkö niillä syksyn koko ajan kylmemmissä keleissä.

Kyllä pärjään. Housut pitävät etuosasta mainiosti tuulta. Alushousut riittävät eristämään kehon tuottaman lämmön, ja itse asiassa kunnolliset motoristin alushousut ostamalla tilanne varmasti paranisi entisestään. Mutta lisäksi endurohousut tarjoavat pyöräilyyn soveltuvan muotoilun sekä suojukset muun muassa säärien kohdalla.

Kaikkien makeinta on se, miltä housut tuntuvat Hondan penkillä: ne tuntuvat oikein tarrautuvan penkin pintaan, ja lisäksi istuutuessa tunnetta jääkylmästä istuimesta ei tule, vaikka pyörä olisi seissyt ulkona. Ihan mielettömän toista luokkaa kuin joissain perus Prisman farkuissa.

honda-crf-ajovarusteet-catit-heinikossa

Foxin housujen lahkeet kapenevat, jolloin ne jäivät vähän hölmön näköisesti Caterpillarin Colorado-kenkien päälle. Siis Catit ovat kestäneet vuodesta 2006 asti, mutta eivät ne loppujen lopuksi ajokengät ole. Esimerkiksi pelkkä asfaltissa oleva vesi hetkessä kastelee ne – tosin vesi ei ilmeisesti pääse läpi.

Havittelin kenkiä, joita varten Foxin lahkeetkin kapenevat: korkeavartisia, tukevia Foxin Comp 5 -ajosaappaita. Niitä, joiden sisäpehmusteet jumalaisesti painautuvat jalkoihin ja jotka kiristämisen jälkeen vievät läpi pahimpienkin esteiden. Jumankauta mikä varustautumisen isoin akti. Minun ja Motonetin hyllyllä ylväästi seisovien kenkien välissä oli vain lompakkoni.

Kinastelumme kesti jonkin aikaa: Foxeilla ei ole kovin miellyttävää niin kuin teknisesti kävellä kaupassa, ja kun et niin hooceenä ajele offia, tarvitsetko noin kalliit kengät? Vaihtoehtona on iso kasa tennareiden näköisiä ja pääasiassa tuntuisia monoja.

Sitten Helsinki-viikonloppuna yllätin lompakon: tein pikku päiväkävelyn syksyn viimeisissä aurinkokeleissä Konalaan ja nappasin Comp 5 -kenkien laatikon kainaloon ja kävelin kassalle. Sen jälkeen mopoilemaan on tullut lähdettyä ihan vain siksikin, että saisi varustautua kenkiin hyvällä syyllä.

Samalla reissulla lompakon lisäksi minulle totaalisena yllätyksenä löytyi 50 euroon alennettu Foxin selkäreppu, joka on paras reppu, mitä minulla on ikinä ollut. Se on yläosastaankin tilava, se näyttää makeelta ja siinä on taskuja ihan joka tarpeeseen.

honda-crf-ajovarusteet-thorin-paita-ja-sormikkaat

Keskivartalostahan puuttuu vielä virallinen koleiden kelien enduroasuste. Lidlin vaellustakki vain toimii tosi hyvin, eikä se maksanut paljon. Uskoisin sen toimivan hyvin siksi, että yksinkertaisesti se vain estää ilmavirran. Allahan ei sitten tarvitse olla kummoista vaatetusta eristämässä ruumiinlämpöä.

Mutta tuskin voin jättää vaellustakkia lopulliseksi keskivartalon suojaksi. Sen väri ei sinänsä sovi kokonaisuuteen, ja siitä puuttuu sci-fimäinen taisteluasun kaltaisuus. Endurokuskin panssari näyttää vaillinnaiselta.

Lava-autoilijan on helppo innostua katuendurosta

Harvemmin sitä kai ostetaan varusteita, ennen kuin on pyörääkään. Mutta kun tiistai-illan höntsäajelulla kaverini ja minä päätimme pyörähtää Motonetissä ja äkkäsin laajan ajovarusteiden tarjonnan, tulin laittaneeksi reilu kaksi sataa euroa kypärään ja suojalaseihin.

Eikä minkälaiseen tahansa kypärään, vaan samannäköiseen kuin mitä huippuvarustellut sotilaat pitävät avaruusleffoissa. Suojalaseissakin on heijastava pinta.

honda-crf-kypärä ja lasit

Tällaisia nykyään nuoret mopoilijat pitävät, ja olen aina nähnyt ne siisteinä. Kuluneina viikkoina olin alkanut miettiä, että minäkin haluaisin vetää sci-feissä ajokamoissa vapautuneesti pitkin kyliä.

Se on siis jotain, mitä autossa ei saa: näppäryyttä, pientä polttoaineen kulutusta, pikkutarkkaa hallintaa, ahtaampien väylien tutkimista, jännimmillään ääriolosuhteiden uhmaamista. Mitä jos reitti muuttuukin yhtäkkiä haasteelliseksi tai vaikka iskee sadekuuro?

Pienen polttoaineen kulutuksen ja ketteryyden ansiosta kaksipyöräinen olisi omiaan kaupunkiin. Sillä olisi loistava kulkea kuuden kilometrin työmatkat tai hurauttaa kaverille toiseen kaupunginosaan.

Aluksi meinasinkin hankkia mopon, mutta se soveltuisi vain kaupunkiin. En haluaisi olla tientukkeena kulkiessani vaikkapa toiseen kaupunkiin. Tai maalle Laukaaseen.

Ja Laukaaseen mennessäni olisi pyörässä oltava sitä, mitä autossakin – kykyä kulkea maastossa. Minun tapauksessani se ei tarkoittaisi aktiivista off-roadausta, kuten ei ole autonkaan tapauksessa, vaan ennen kaikkea sitä, että kulkine menee aina minun halutessani tien ulkopuolellakin. Seikkailijan menopeli.

Sellainen on Honda CRF. Punavalkoinen 250-kuutioinen katuenduro. Itse asiassa prätkäkortin ajettuani aloittelin Hondan 125-kuutioisella katuendurolla, ja pidin siitä kovasti. Nyt olisi tehokkaamman yksilön vuoro.

Ööh, odotas hetki. Vielä viikko, kaksi sitten en ajatellutkaan pyörän ostamista. Pari päivää sitten olin vielä vasta katselemassa. Eilen lauantaina kävin Vantaalla ostamassa pyörän.

Mutta tämä on minulle – ja lähipiirille – jo niin tuttua. Eihän ajopeleihin suhtauduta järjellä, vaan tunteella.

Sivuston tarjonta laajenee

Hondan oston myötä 4WETOA-sivuston tarjontaan tulevat mukaan kaksipyöräiset. Olen lisännyt oikeassa laidassa näkyvien kategorioiden joukkoon Kaksipyöräiset-kategorian, johon luokittelen moottoripyöriä ja vastaavia käsittelevät jutut.

Blogissa kerron Hondan ostamisesta ja sillä ajamisesta sekä luultavasti yleisesti kaksipyöräisiin liittyvistä aiheista.