Järkevä auto näyttää hyvältä

Nykyiseen tilanteeseen johtaneiden tapahtumien käsittely on hyvässä vauhdissa, mutta tässä välissä on mainiota puhua pick-uppien ulkoasusta. Minun ei varmaan tarvitse kauheasti kailottaa sitä, että minusta pick-upit ovat jykeviä ja ärhäköitä menopelejä. Paitsi ei kaikki.

Pidän valtavasti hyvältä näyttävistä asioista, ja arvioin päivittäin monien asioiden visuaalista ilmettä. Näinpä minulla on tietenkin äärimmäisen selkeä näkemys jokaisen vastaan tulevan auton ulkoasusta, ja oma autoni näyttää omaan silmään luonnollisesti upealta. Muutenhan se ei autokseni olisi päätynyt.

Millaiset lava-autot sitten näyttävät minusta hyvältä? Itse asiassa tähän kysymykseen en välttämättä voi antaa edes kattavaa vastausta, koska jokaisella autolla on niin sanottu heikko katselukulma. Siis kun autoa katson siitä kulmasta, saattaakin auto näyttää minusta jotenkin hassulta, tai se ei näytäkään niin makeelta kuin kaikista muista suunnista.

Jos katson omaa Wildtrakiani sivusta, autosta katoaakin sen kolossaalisuus. Se näyttää vähän liian pitkulamaiselta. Remmihytti voisi vähentää tätä vaikutelmaa, mutta muutenhan en ole pitkien ohjaamoiden ystävä.

Kolossaalisuus on nimenomaan erittäin paljon silmää hyväilevä ominaisuus auton ulkonäössä. Kolossaalisuutta ei pidä käsittää vain suureksi kooksi, vaan tiettyjen piirteiden korostumiseksi suhteessa muihin autoihin. Esimerkiksi isot kuorma-autot ovat kolossaalisia, koska ne ovat valtavan kokoisia muihin autoihin nähden. Maasturi voi olla kolossaalinen, jos esimerkiksi sen keulan korkeus ja pyörien koko on suurempi kuin muissa henkilöautoissa. Joka tapauksessa jokin Renault Kangoo ei ole kolossaalinen; se on vain korkea.

Renault Kangoo. Kuvan omistaa Rudolf Sticker.

Moni pick-up on kolossaalinen. Ne ovat itse asiassa muuttuneet huomattavasti paremman näköisiksi valmistajien uudistaessa niiden ulkoasua kutakuinkin vuosien 2004–2007 aikana. Monen mallin keula lihavoitui, lavan reunukset kasvoivat ja ajovalot muuttuivat asenteellisemmiksi. Pick-upit lakkasivat olemasta pitkuloita ja muuttuivat möhkäleiksi. Mitsun L200 tosin taisi muotoutua tuulitunnellissa liian pyöreäksi. Tosin näinä taloudellisen ajon vainojen aikoina aerodynaaminen muotoilu lienee auton kuin auton suunta.

Pienestä kitinästä huolimatta pidän kuitenkin kaikkia Euroopan markkinoille suunnattuja lava-autoja makean näköisinä lukuun ottamatta ehkä Dacian omalaatuista Logania. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että muissa lava-autoissa ei voisi olla siistin näköisiä yksilöitä ja sitä, että nämä eurooppalaistetut mallit olisivat haluttavia. Ne autot kuitenkin sattuvat olemaan järkevien ominaisuuksien ohella hyvin muotoiltuja.

Samaa en voi sanoa jenkkiläisistä vehkeistä. Okei, niiden seassa on ensinnäkin hieman samankaltaista muotoilua kuin eurooppalaisissa pick-upeissa ja toiseksi niissä on yksityiskohtia, jotka saavat minut kuolaamaan aina välillä Nettiauto.comissa surffatessani. Itse asiassa aloitan jenkkimallien hyvistä puolista.

Ford F-250 Super Duty. Kuva on vapaasti käytettävissä.

Otan esimerkiksi Fordin, siis tietysti Fordin, mallin F250 Super Duty. Voi Luoja sitä keulaa – sehän syö Poloja aamupalaksi ja Avensiksia päivälliseksi! Massaa autolla on niin paljon, että sen saa pysäköidä rekkaparkin puolelle, ja autoa ohjastaessa tuntemus laivakapteenina olosta ei varmasti ole kaukana. Tai sitten F150:n Raptor-malli. Siinä on pick-upin muotoilu sellaisella tasolla, että viittaus muinaiseen petoeläimeen on täysin hyväksyttävä.

Näissä autoissa meinaakin vain usein olla kateissa kolossaalisuuden ihan niin kuin minkä tahansa muun hyvän muotoilun edellytys, sopusuhta. Harmonia. Tasapaino. Jenkkipick-uppien muotoilu on viety usein niin äärirajoille, että autot näyttävät kömpelöiltä. Ihan oikeasti laivoilta pyörien päällä, tai ehkä ennemmin jokiveneiltä. Autoa edestä katsottaessa kahden tukivarren päässä sojottavat peilit ovat kuin pienet taulutelevisiot. Tietysti lainsäädännöllä voi olla jotain vaikutusta tähän, mutta suunnittelijat hey, you asked for it.

Euroopan markkinoille suunnatuissa malleissa muotoilu on kaikin puolin juuri hyvin. Autot ovat kolossaalisia, eli niissä korostuu juuri oikeat paikat mutta kaikki pysyy kuitenkin sopusuhdassa. En tiedä, pitäisikö minun kiittää tästä kenties jonkinlaista eurooppalaista maltillisuutta, koska nimenomaan Euroopan markkinoille on tullut tällaisia hyvännäköisiä pick-upeja. Jos sellaista maltillisuutta on, on se ilmeisesti sitä, että muotoillaan autoja tunteella mutta samaan aikaan sopivalla järjellä.

Ison artikkelikuvan F-250:stä omistaa Diamondback Truck Covers ja sitä saa käyttää lisenssin CC BY-SA 2.0 nojalla.

Autosta tulee oma vasta siistinä

Mikään uusi auto, ostin sen sitten uutena tai käytettynä, ei tunnu omalta heti. Auton täytyy ensin tulla kaikin puolin tutuksi minulle. Minun on saatava tuntuma auton käsittelemiseen niin vauhdissa kuin paikallaan, ja kaikkien vipujen ja nappuloiden toiminnan täytyy selvitä.

Lisäksi jos ostan auton käytettynä, on olo aivan aluksi kuin jokun toisen autossa. Tavarat ovat miten sattuu, ja osa roinasta voi olla ihan turhaa. Autossa saattaa olla jokin nenään pistävä haju, tai se voi olla kauttaaltaan likainen. Ennen kaikkea kuskin penkillä on istunut joku toinen – valtaistuimen säädöt ovat siis todennäköisesti täysin väärät, ja pahimmillaan istuja ei ole kohdellut istuinta oikealla tavalla.

Käytetyn auton omaksi saattamiseen siis ei kuulu pelkästään nopeat toimenpiteet penkin säätämisestä tavaroiden järjestelemiseen vaan lisäksi auton perusteellinen siivous ja kunnostus. Mitsu oli erittäin likainen, sillä joka paikassa oli havunneulasia, puruja ja hiekkaa. Mustuneista kohdista näki, mitä auton osia tulee käsiteltyä usein ja mihin kohtiin kyynärpää on ajaessa kiva tukea. Auto olikin ollut metsäalan yrittäjällä.

Mitsussa häiritsi myös pyyhkijänsulkien huono kunto, kuskin puolen astinlaudan räpätys sekä perävaunun pistorasian hapettumat. Niidenkin fiksaaminen tuli mukaan työlistaan. Muitakin kohteita olisi ollut, mutta niiden korjaaminen olisi ollut liian työlästä tai minulla ei olisi riittänyt taidot.

Olen aika pitkälti täydellisyyden tavoittelija, joten minulle ei roskien siivoamiseksi riitä lattiamattojen puistelu. Joka ikinen havunneula ja koirankarva on saatava pois autosta silloin, kun on aika siivota auto. Toisaalta vaikka siivoankin auton viimeisen päälle, päästän sen myös helposti roskaantumaan. Joka tapauksessa imurin suutin oli saatava hankaliinkiin paikkoihin eli muun muassa penkkien ja penkkien välissä olevan korokkeen väliin.

Penkkien kiinnitystä tutkimalla sain selville, että penkin ovat kiinni neljällä pultilla kustakin nurkasta ja lisäksi istuinlämmittien virtajohto oli kiinni toisessa johdossa helpolla liittimellä. Näinpä päätin vain ottaa penkit irti, jolloin pääsin todella vaivattomasti imuroimaan loputkin roskat autosta.

Mustumat oli helppo saada pois suihkuttamalla niihin puhdistusvaahtoa, antamalla aineen vaikuttaa ja lopulta pyyhkimällä läntit säämiskällä ja käsipyyhepapereilla. Täydellisyyden tavoittelijana halusin saada liat pois myös sellaisista rasittavista paikoista kuin puhaltimien säleiköistä, vaihdekepin haitarimaisen suojuksen väleistä ja lokeroiden pohjalta. Näistä paikoista selvisin käyttämällä apuna esimerkiksi ruuvimeisseliä, joka mahtui säämiskä ympärillään ahtaisiin väleihin paremmin kuin sormet.

Putsauksen jälkeen vuorossa oli astinlauta. Astinlauta oli kahden lattaraudan päällä, ja lattaraudat oli kiinnitetty runkopalkkiin aivan kuten yllä olevasta kuvasta näkyy. Lattarautaan astinlauta oli kiinnitetty siten, että astinlaudassa olevissa urissa oli pulttien kannat ja pultit oli kiristetty astinlautaan. Koska astinlaudan urien reunat olivat muljaantuneet pulttien kohdalta, eivät pulttien kannat enää onnistuneet pitämään astinlautaa kiinni. Näinpä se rämisi häiritsevästi.

Korjasin tilanteen aika laiskasti kohdistamalla pultit vain eri kohtaan astinlautaa. Tämä vaati lattaraudan saamista eri kohtaan. Sain sen eri kohtaan kääntämällä runkopalkissa olevan raudan toiseen asentoon mutta kiinnittämällä sen kuitenkin samoihin ruuvinreikiin. Samalla uusin kaikki ruostuneet pultit ja mutterit. Vaikka pultit olisivatkin sinkittyä terästä, ovat ne maantiellä niin ankarissa oloissa, että ennen pitkää ne ruostuvat. Yksi vaihtoehto olisikin käyttää haponkestävää terästä, mutta mieluummin rautatavaran vain uusi silloin tällöin.

Lopuksi vaihdoin vetokoukun pistorasian uuteen, koska vanhan pistorasian kansi oli lerpallaan ja navat hapettuneet. Pistorasiahan oli tavanomainen tapaan 7-napainen, ja johdot sain oikeisiin napoihin ottamalla mallia vanhan pistorasian kytkennöistä. Sen sijaan vanhan pistorasian irrottaminen osoittautui hankalaksi.

Pistorasia oli nimittäin kiinni rautalevyssä pulteilla, joiden kannassa oli ura ruuvitaltalle. Kyseessä on juurikin vihoviimeinen vaihtoehto paikkaan, jossa ruuvi aivan varmasti ruostuu pilalle. Yritä sitten pitää ruuvitaltalla ruuvia paikallaan, kun kanta muljahtaa ennemmin pilalle kuin kiinni ruostunut mutteri aukeaa. Lopulta pistinkin ruuvit rautasahalla poikki nylkyttämällä rautasauhaa auton alla paikassa, jossa saha mahtui liikkumaan edestakaisin 5 sentin matkalla.

Niinpä Mitsubishi alkoi olla ajokuntoinen, ja oli aika aloittaa lava-autoon tutustuminen.