Kolme sattumusta Ford Ranger -miehen elämästä

4WETOA-sivusto on kohta puolivuotias. On ollut hauskaa kirjoitella pick-upin omistamisesta varsinkin, kun monen tekstin takana ovat vaikuttaneet aidot kokemukset. Nekään eivät ole aina niin onnistuneita vaan suoranaisia sattumuksia.

1. Avaimet

Yleensä sattumukset johtuvat inhimillisistä hairahduksista. Sitä on liian väsynyt, kiireinen, huolimaton tai muuten vain vähän jumissa. Eikä sitä aina myöskään tule ajatelleeksi kaikkea.

Niin kuin sinä kylmänä, pimeänä ja lumisena aamuna. Wildtrak oli yön aikana vuoraantunut lumeen, ja tympääntyneenä viskasin avaimet etupenkille, nappasin lumiharjan ja aloin viuhkata lunta sinisen pellin päältä.

Hetken päästä hämyisessä sisäpihassa välähti. Kuulin keskuslukituksen äänen. Se kaikki tapahtui minun lähelläni – se oli Wildtrakin keskuslukitus. Tempaisin käteni ovenkahvaan ja kiskaisin. Lukossa. Lukossa. Lukossa.

Minulla oli tiedossa, että lukitus kytkeytyy tietyn ajan kuluttua tietyssä tilanteessa. Avaimet voivat jäädä sisälle. Silti olin viskannut ne penkille.

Kävin läpi vaihtoehdot. Ei vara-avaimia. Ei toista autoa. Kello on 5.10 aamulla, ja kukaan lähellä olevista tuttavista ei ole hereillä. Ai niin, työkaveri. Kyydin saa työkaverilta.

Toisaalta ei minua niinkään ahdistanut töihin pääseminen, vaan se, että avaimet ovat auton sisällä. Murtautuako sinne pitää?

Kyytiä odottaessani luin netistä keskusteluja. Apua, avain jäi autoon, mitä mä teen? Rikot vain lasin. Ei kannata, soita palokunta, niin ne tiirikoi lukon. Mulle niin on tehnyt poliisimies. Tai sitten vain tilaat huollosta uuden avaimen. Niinpä, saahan niitä avaimia teetettyä.

Päivällä soitin viralliseen huoltoliikkeeseen. Avainhan saadaan aihiosta kaiverrettua – tietysti. Tarvitaan vain koodi. Koodi maksaa. Haku tietojärjestelmästä rekisterinumerolla: 20 euroa. Siihen päälle aihio ja kaiverrus: 120 euroa.

Maksan laskun mukisematta. Pääsen autooni sisään. Tuntuu, kuin välillemme olisi muodostunut muuri ja nyt se olisi murrettu.

Katson eräänä päivänä Wildtrakin ohjekirjan kansiota. Sen sivutaskussa on luottokortin kokoinen muoviläpyskä. Läpyskään on suherrettu sama avainkoodi, kuin jonka tilasin huollosta.

2. Liukastelu

Jos syynä sattumukseen ei ole hairahdus, on syynä todennäköisesti kokemattomuus. Suomessa talvi on hyvä kouluttamaan kuskeja, mikäli kuskit vain ovat kiinnostuneita kouluttautumaan. Lava-autoilijalle talven koulutus on ollut vielä antoisampaa, koska raskaina ja pääsääntöisesti takavetoisina mutta silti takaa kevyinä autoina ne ovat omaa luokkaansa.

Ovathan ne hetket olleet jännittäviä, kun tiheässä lumisateessa on turhan vauhdikkaasta risteykseen ajosta seurannut sivuluisua kohti keskisaareketta tai kun jarrupoljin muljuten on valunut kymmenien senttien päähän jonon hännästä, mutta eivät ne päihitä hetkeä talvisella moottoritiellä.

Se oli siinä Nelostien nousussa ennen Lahden Renkomäen ABC:tä. Minä poikanen olin katsonut, että sillä kelillä voi päästellä kaksivetoisena. Kaksiveto on voimansiirron ja polttoaineen kulutuksen kannalta oltava mahdollisimman suuren osan ajasta, ja niinpä se oli sinäkin iltana.

Eihän moottoritiellä vähän päälle kahdeksankympin nopeudessa voi käydä lava-autolla niin, että liukkauden takia sellaisessa loivassa mäessä loppuisi veto kesken. Raskaalla ajoneuvoyhdistelmällä se ei olisi niinkään ihme, mutta ei niilläkään ensimmäisenä pääväylällä olla helisemässä.

Eikä niin voi käydä missään vaiheessa ensisijaisesti hoidettavalla tiellä varsinkaan, jos sata kilometriä tie on ollut koko ajan hyvässä kunnossa.

Niin se vain alkoi siinä yksittäisessä mäessä nopeusviisari painua ja kierrosviisari heilahdella välillä korkealle. Sen lisäksi perä alkaa hieman viskailla. Tajusin tilanteen: nelivetohan siinä olisi pitänyt olla. Nelivetoa ei kuitenkaan kytketä Rangerin liikkuessa, jos RFW-merkkivalo ei pala mittaristossa. Olisiko kannattanut vain vapauttaa napalukot eikä kytkeä kokonaan kaksivetoon?

Ohjaan auton sivummalle toivoen, että hieman lumisempi kohta kaistalla pitäisi paremmin. Vauhti on tippunut jo neljäänkymppiin, ja perässä pitkään ajaneetkin kaikkoavat takaani. Pääsen mäen harjalle, ja poistun seuraavasta rampista päästäkseni bussipysäkille kytkemään nelivedon. Olen häpeissäni; luisteleva perä on voinut olla osalle muista autoilijoista merkki osaamattomasta lava-autokuskista.

3. Mutavelli

Jäljelle jää vielä toisenlaisia sattumuksia. Tämä tapahtui eilen.

Isäntä oli lopulta kyntänyt pellon. Se oli kauniin tasainen mutta silti sopivan pehmeä, että siinä voisi käydä kiskaisemassa Rangerilla off-roadit. Isännän kanssa oli sovittu, että pellon reunaan jäisi kaistale ajouraa varten, ja siitä lähtien olin odottanut kevätkyntöjä kuin kuuta nousevaa.

Kytkin hitaan nelarin ja kaarsin pellolle. Wildtrak möyrysi ruskeassa mullassa nätisti. Myhäilin hetken, ja sitten tajusin pellon joka kevät toistuvan ongelman, märän alanteen.

Kun vauhti sitten alkoi hiipua ja kuiva multa muuttua yhä lääryisemmäksi liejuksi, en tietenkään voinut enää pysäyttää. Auto oli saatava hinnalla millä hyvänsä helpompaan maastoon. Hitaan nelivedon ollessa jo kytkettynä minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin painaa kaasua.

Sitten mutavelli söi lopunkin pidon. Se oikeastaan söi puolet renkaistakin. Wildtrak seisahtui. Jäi vinottain ja hieman painuksiin suuren pellon reunalle. Oli välittömästi selvää, että ei siinä ollut mitään tehtävissä. Maasto voitti auton. Auton pelasti naapurin neliveto-Valtra.

Tätä sattumusta en voi selittää hairahduksella eikä kokemattomuudella. Sen voin selittää vain mokaamisella. Sillä, että ihminen aiheuttaa itselleen ongelmia, vaikka hänellä pitäisi olla kaikki edellytykset olla aiheuttamatta niitä. Minä jään peltoon kiinni kaikkien näiden lava-autolla ja kuorma-autolla ajamisten ja blogitekstien kirjoittamisen ja auton kehumisten ja off-road-videoiden kuvaamisten ja ties minkä jälkeen.

Periksin en kuitenkaan anna. Koitetaan tuota peltoa ensi kerralla ketjujen kanssa. Niin, ja mitenhän uusi Wildtrak off-road-liukasjärjestelmineen selviää? Veisinköhän Amarokin sinne testattavaksi? Naapurilta traktori jatkossakin löytyy, ja vastapalveluksilla pidämme tilit tasan.

Sattumukset ovat väistämättömiä ja itse asiassa niistä halutessaan hyötyy. Ilman niitä en olisi voinut kehittyä aina vain kokeneemmaksi kuljettajaksi. Enkä kirjoittaa lisää sisältöä Ford Ranger -miehen blogiin.

Niin että hairahdellaan, ollaan kokemattomia ja joskus mokaillaankin ihan häpeilemättä, mutta otetaan niistä tilanteista opiksi.

L200 oli riisuttu ensituntuma

Vaikka vasta Wildtrak on tehnyt minusta onnellisen pick-upin omistajan, nautin paljon Mitsunkin kanssa elämisestä. Parasta oli saada tutustua nelivetoisen ja raskaan auton ajamiseen. Vaikka siis ajankin kuorma-autoja, on lava-auton kaltaisen ajoneuvon ohjastaminen oma maailmansa. Sitä paitsi kuorma-auton ajaminen on työtä ja vaatii aina paneutumista, kun taas omaa autoa voi ajaa joskus vähän vapautuneemmin ja sillä uskaltaa kokeilla asioita.

L200:han oli valinnaisesti nelivetoinen manuaalivaihteinen lava-auto vuosimallia 2004. Tasauspyörästön lukkoa autossa ei ollut. Lukko oli valinnainen lisävaruste, jota auton ostaja ei ollut valinnut. Ostajalla oli siis ilmeisesti ollut kova usko siihen, että pelkkä neliveto tarvittaessa tietysti hitaasti välitettynä riittäisi. Tosin minäkin auton omistamisen aikana saatoin tulla samaan tulokseen. Ajotekniikalla pääsi jo pitkälle. Eihän tasauspyörästön lukko ole nelivetoisessa autossa tarpeellinen kuin vasta silloin, kun yksi pyörä kummassakin akselissa lyö tyhjää.

Renkaiden kanssa olisin saanut olla järkevämpi. Ostaessani Mitsua sen kesärenkaat olivat niin lopussa, että uudet oli saatava, ja automyyjän kanssa sovimme auton hinnasta uudet nakit asennettuina. Kenties hinnan liiallista nousemista pelätessäni valitsin uudet renkaat entisille peltivanteille, ja renkaiksi valikoitui naurettavat maantierenkaat. Maastossa etenemistä olisi parantanut ja pick-upin ulkonäköä olisi kohentanut kunnon isopalaiset maastokumit. Talvirenkaissa sentään oli alumiiniset vanteet, koska sain rengassarjan tutulta edullisesti.

Kuormien kuljetuksen kannalta Mitsu oli varsin lava-automainen. Siinä siis oli ensinnäkin vetokoukku, johon sai kytkeä 2 700 kilon jarrullisen perävaunun. Kantavuutta autolla oli 980 kiloa. Lavan ulkoreunoilla oli tanko ja ripustuslenkkejä; joskin minkäänlaista peitettä ei autossa ollut. Taka-akselissa oli lehtijouset.

Sisältä Mitsu oli varsin riisutun oloinen, mikä tietysti on aika tavanomaista sen ikäisissä hyötyautoissa. Vaikka vuonna 2004 henkilöautoissa olisi voinut jo odottaa ilmastointia ja sähköisiä ikkunoita, lava-autossa niitä oli syytä pitää lisävarusteina. Kojetaulu koostui tavanomaisista puhaltimen säätimistä, takalasin lämmittimen ja hätävilkkujen napista sekä tupakansytyttimestä. Alkuperäinen soitin oli vaihdettu cd-soittimeen, ja itse hankin senkin tilalle MP3-tiedostoja toistavan soittimen.

Nyt uusien lava-autojen varustelun taso on jo riisutuimmissa versioissa ihan toista maata. Silloin mukavuuksien puute minun oli helppo hyväksyä, koska pidin pick-upia työkaluna. Tärkeimmät hallintalaitteet olisivat ohjauspyörä, vaihdekeppi ja nelivedon vipu. Ratti olikin mukavan paksusti muotoiltu, ja siitä sai hyvän otteen auton pyörittelyyn.

 

Mitsubishissa neliveto oli toki siinä mielessä automaattinen, että napalukkoja ei tarvinnut käydä napsauttamassa päälle etupyöristä. En tosin ole varma, katkesiko neliveto Mitsussa napalukkoihin vaiko oliko jakolaatikossa tai muualla voimansiirrossa kenties jonkinlainen irrotus. Joka tapauksessa nelivedon sekä kaksivedon kytkeminen vaati aina auton pysäyttämistä. Nykyisessä autossani napalukot on mahdollista pitää kytkettyinä, jolloin vetotapaa voi vaihtaa kesken ajonkin, ja napalukot saa myös pidettyä auki.

Toisaalta Mitsu opetti minua ennakoimaan nelivedon tarvetta ja kaksivedon vaarallisuutta. Tyhjän lava-auton taka-akselilla on hyvin vähän kuormitusta. Kun tie sattuu olemaan sopivan liukas ja nousee vieläpä ylöspäin, kaksiveto päällä lava-auton perä lähteekin heittelemään. Samoin vaikkapa jäisen pikkutien laskeutuminen voi päätyä siihen, että pick-uppi onkin poikittain tiellä. Silti nelivetoa ei pitäisi käyttää alkuunkaan silloin, kun olosuhteet sattuvat olemaan hyvät. Voimansiirtoa ja renkaita on turha kuluttaa, samoin kuin polttoainetta.

Autosta tulee oma vasta siistinä

Mikään uusi auto, ostin sen sitten uutena tai käytettynä, ei tunnu omalta heti. Auton täytyy ensin tulla kaikin puolin tutuksi minulle. Minun on saatava tuntuma auton käsittelemiseen niin vauhdissa kuin paikallaan, ja kaikkien vipujen ja nappuloiden toiminnan täytyy selvitä.

Lisäksi jos ostan auton käytettynä, on olo aivan aluksi kuin jokun toisen autossa. Tavarat ovat miten sattuu, ja osa roinasta voi olla ihan turhaa. Autossa saattaa olla jokin nenään pistävä haju, tai se voi olla kauttaaltaan likainen. Ennen kaikkea kuskin penkillä on istunut joku toinen – valtaistuimen säädöt ovat siis todennäköisesti täysin väärät, ja pahimmillaan istuja ei ole kohdellut istuinta oikealla tavalla.

Käytetyn auton omaksi saattamiseen siis ei kuulu pelkästään nopeat toimenpiteet penkin säätämisestä tavaroiden järjestelemiseen vaan lisäksi auton perusteellinen siivous ja kunnostus. Mitsu oli erittäin likainen, sillä joka paikassa oli havunneulasia, puruja ja hiekkaa. Mustuneista kohdista näki, mitä auton osia tulee käsiteltyä usein ja mihin kohtiin kyynärpää on ajaessa kiva tukea. Auto olikin ollut metsäalan yrittäjällä.

Mitsussa häiritsi myös pyyhkijänsulkien huono kunto, kuskin puolen astinlaudan räpätys sekä perävaunun pistorasian hapettumat. Niidenkin fiksaaminen tuli mukaan työlistaan. Muitakin kohteita olisi ollut, mutta niiden korjaaminen olisi ollut liian työlästä tai minulla ei olisi riittänyt taidot.

Olen aika pitkälti täydellisyyden tavoittelija, joten minulle ei roskien siivoamiseksi riitä lattiamattojen puistelu. Joka ikinen havunneula ja koirankarva on saatava pois autosta silloin, kun on aika siivota auto. Toisaalta vaikka siivoankin auton viimeisen päälle, päästän sen myös helposti roskaantumaan. Joka tapauksessa imurin suutin oli saatava hankaliinkiin paikkoihin eli muun muassa penkkien ja penkkien välissä olevan korokkeen väliin.

Penkkien kiinnitystä tutkimalla sain selville, että penkin ovat kiinni neljällä pultilla kustakin nurkasta ja lisäksi istuinlämmittien virtajohto oli kiinni toisessa johdossa helpolla liittimellä. Näinpä päätin vain ottaa penkit irti, jolloin pääsin todella vaivattomasti imuroimaan loputkin roskat autosta.

Mustumat oli helppo saada pois suihkuttamalla niihin puhdistusvaahtoa, antamalla aineen vaikuttaa ja lopulta pyyhkimällä läntit säämiskällä ja käsipyyhepapereilla. Täydellisyyden tavoittelijana halusin saada liat pois myös sellaisista rasittavista paikoista kuin puhaltimien säleiköistä, vaihdekepin haitarimaisen suojuksen väleistä ja lokeroiden pohjalta. Näistä paikoista selvisin käyttämällä apuna esimerkiksi ruuvimeisseliä, joka mahtui säämiskä ympärillään ahtaisiin väleihin paremmin kuin sormet.

Putsauksen jälkeen vuorossa oli astinlauta. Astinlauta oli kahden lattaraudan päällä, ja lattaraudat oli kiinnitetty runkopalkkiin aivan kuten yllä olevasta kuvasta näkyy. Lattarautaan astinlauta oli kiinnitetty siten, että astinlaudassa olevissa urissa oli pulttien kannat ja pultit oli kiristetty astinlautaan. Koska astinlaudan urien reunat olivat muljaantuneet pulttien kohdalta, eivät pulttien kannat enää onnistuneet pitämään astinlautaa kiinni. Näinpä se rämisi häiritsevästi.

Korjasin tilanteen aika laiskasti kohdistamalla pultit vain eri kohtaan astinlautaa. Tämä vaati lattaraudan saamista eri kohtaan. Sain sen eri kohtaan kääntämällä runkopalkissa olevan raudan toiseen asentoon mutta kiinnittämällä sen kuitenkin samoihin ruuvinreikiin. Samalla uusin kaikki ruostuneet pultit ja mutterit. Vaikka pultit olisivatkin sinkittyä terästä, ovat ne maantiellä niin ankarissa oloissa, että ennen pitkää ne ruostuvat. Yksi vaihtoehto olisikin käyttää haponkestävää terästä, mutta mieluummin rautatavaran vain uusi silloin tällöin.

Lopuksi vaihdoin vetokoukun pistorasian uuteen, koska vanhan pistorasian kansi oli lerpallaan ja navat hapettuneet. Pistorasiahan oli tavanomainen tapaan 7-napainen, ja johdot sain oikeisiin napoihin ottamalla mallia vanhan pistorasian kytkennöistä. Sen sijaan vanhan pistorasian irrottaminen osoittautui hankalaksi.

Pistorasia oli nimittäin kiinni rautalevyssä pulteilla, joiden kannassa oli ura ruuvitaltalle. Kyseessä on juurikin vihoviimeinen vaihtoehto paikkaan, jossa ruuvi aivan varmasti ruostuu pilalle. Yritä sitten pitää ruuvitaltalla ruuvia paikallaan, kun kanta muljahtaa ennemmin pilalle kuin kiinni ruostunut mutteri aukeaa. Lopulta pistinkin ruuvit rautasahalla poikki nylkyttämällä rautasauhaa auton alla paikassa, jossa saha mahtui liikkumaan edestakaisin 5 sentin matkalla.

Niinpä Mitsubishi alkoi olla ajokuntoinen, ja oli aika aloittaa lava-autoon tutustuminen.

L200 vei pick-uppien tielle

Minulla on ollut tähän mennessä viisi erilaista autoa. Wildtrak on viides, ja sitä autoa en vaihtaisi kuin uuteen. Oikean ajokin löytäminen oli aika kivinen tie, mutta minkäs teet, kun auton pitää tuntua juuri omalta.

Lähemmäksi omalta tuntuvaa autoa osasin suunnistaa jo vaihtaessani autoa ensimmäistä kertaa. Minulla oli ollut Mazda 6 reilun vuoden, kun katsoin syksyisenä iltana elokuvaa. Siinä nuoret aikuiset miehet kruisasivat perinteisessä amerikkalaisessa pick-upissa. Katsoja saattoi yhdistää pick-upin villiin ja vapaaseen jätkään, jolle auto oli munanjatke ja keino erottua muista saman ikäisistä kundeista.

Jotenkin minussa pitkään muhinut kiinnostus nelivetoista autoa kohtaan nousi pintaan elokuvan aikana. Kiinnostusta oli toki ollut jo pitkään; ensimmäisen kerran varmaan esikouluiässä. Tällä kertaa olin kuitenkin aikuinen, ajokortillinen ja itsenäinen. Minulla oli jo auto, ja sitä voisi heti alkuun tarjota vaihdossa. Päädyin sinä iltana selaamaan pick-upeja nettiin. Siitä se sitten alkoi.

Omalle polulle astuminen oli viimeiseen asti vaikeaa. Netistä olin löytänyt Mitsubishin L200:n vuodelta 2004. Autoliikkeeseen mennessäni ehkäpä järjen ääneksi katsottava ääni muistutti minua siitä, että minun ei ole pakko ostaa autoa. Voin vain koeajaa sen ja todeta lopulta, että auton vaihtaminen olisi kenties järjetöntä. Eihän Matukka ollut ollut kuin vasta vuoden. Rahaa pitäisi laittaa väliin. Kilometrit ovat mitä ovat. Sitten tulevat ne dieselverot ja korkeammat kulutukset.

Samaan aikaan tunnepuoli vei minua eteenpäin. Varmasti autoon istuutuminen oli ratkaiseva käännekohta. Olin saanut useita tilaisuuksia ajaa lava-autoa, itse asiassa juuri samaa Mitsubishin mallia, joten sitä aivan ensimmäisen kerran fiilistä en enää päässyt kokemaan. Oli olo silti huikea: olihan autoa hipelöidessäni minulla tietoa, että muutaman muodollisuuden jälkeen auto olisi minun.

Hymy levisi kasvoilleni, vaikka auto oli tavattoman sotkuinen sisältä. Havunneulasia, hiekkaa, kahvitahroja ja roskia oli paljon. Ajattelin, että jos – ja ehkä tässä vaiheessa vähitellen kun – auto olisi minulla, voisin putsata sen täydellisen perusteellisesti. Muuttaisin auton omanlaiseksi; suorittaisin jonkinlaisen auton käyttöön ottamisen rituaalin.

Käänsin virta-avainta ja herättelin moottorin käyntiin. Tärinä ja dieselin raksutus kertoivat jonkinlaisesta voimakkuudesta tai ainakin työkalumaisuudesta. Olenhan aina ollut enemmän työkalujen ystävä, ja autonkin yhdeksi tehtäväksi näen työvälineenä, renkinä, toimimisen. Nostin kytkintä varovasti, ja tiesin, että minun ei tarvitsisi painaa kaasua. Ah että tätä väännön riittävyyttä.

Ajolenkki oli täynnä kokemuksia ajamisesta aivan eri tavalla. Keula seilasi edessä jättimäisenä, ja tunsin olevani massiivisessa autossa. Se on jotain pienen henkilöauton ja ison kuorma-auton ajamisen välillä. Ja kuinka maailma näyttääkään jännältä vähän korkeammalla istuessa, ja ahtaammissa nurkissa joutuu kaartamaan niin isosti!

Kuvittelin jo kaikki mahdolliset pick-upin omistamisen hyvät puolet. Voisin kuskata tarvikkeita lavalla. Polttopuut saisi todennäköisesti metsäpolun varresta, ja ehkä metsästäkin. Autossa olisi vetokykyä painavampienkin kuormien kiskomiseen. Ennen kaikkea minulla olisi suuri ja mahtava neliveto.

Niitä kaikkia hyviä puolia ei olisi voinut kokea koeajon aikana. Auto oli saatava itselle. Siitä olisi päästävä repimään vähintään kaikki hyvät tuntemukset irti, ja mahdollisimman suuri osa auton hyödyistäkin. Minun olisi päästävä syynäämään jokainen pieni yksityiskohta, tutustumaan auton rajoihin, niin, ja aivan aluksi putsaamaan auto viimeisen päälle.

Sillä tavalla minusta tuli pick-upin omistaja. Lapsuuden ja nuoruuden haaveet olivat tulleet todeksi. Olin astunut omalle polulle.