Kaupunkilaisen lava-auto sammui keskelle kaupunkia, ja siitä alkoivat ikävät ajat

On se pirun jännää omistaa kaupunkilaisen lava-auto.

Ajelet töistä kotiin ylpeänä kalliista autostasi kuunnellen DJ Kridlokkia latelemassa rahattoman arki painaa päälle minkäs tuhlaat, aivan kuin se kertoisi kaltaisesi elämästä, ja sitten autosi sammuu eikä enää inahdakaan.

Ja 2010-luvun auto, jossa jökötät keskellä Puistokatua lähellä Yliopistonkadun risteystä, on Wildtrak, täydellisin Wildtrak ikinä ja täydellinen pick-up. Onneksi on lauantai, eikä ruokaostoksissakaan ole mitään nopeasti pilaantuvaa, mutta Pride Orange on turhankin erottuva.

Sitten kun hinausauto on vienut vasta puolitoistavuotisen autosi tutkittavaksi paikalliseen merkkiliikkeeseen, käyt läpi raskaita ajatuksia: Millä minä liikun? Milloin saan auton takaisin? Mikä siinä on vikana? Kuka maksaa viulut?

Onneksi vian korjaus menee takuuseen ja saat autoliikkeeltä sijaisautoksi 2017-vuoden Transitin. Korjaaminen venyy harmillisesti useaan viikkoon, mutta lopulta vika saadaan poistetuksi.

Mutta sitten on jotain, mikä ei vain harmita, vaan suorastaan jäytää sinua sisältä päin: Voinko enää luottaa autooni?

Risteykseen en toivoisi enää toiste jääväni, vaikka työn puolesta olenkin tottunut muiden kulkemisen mahdolliseen häiritsemiseen. Pahintahan on näystä löydettävissä oleva ironia. Valitettavasti aina viat vain eivät kauheasti varoita etukäteen.

Pari sataa metriä ennen sammahdusta auto oli alkanut voimakkaasti jyristää, kunnes sitten pysähtyminen punaisiin valoihin oli sammuttanut moottorin lopullisesti. Vikahan olisi voinut olla vaikkapa momentinmuuntimessa, ellei auto olisi lakannut kokonaan reagoimasta virta-avaimeen, moottorin symboli olisi aiemmin syttynyt mittaristoon ja auto myös savuttanut kiihdyttäessä.

Ohjekirjankin mukaan merkkivalo kertoo päästöihin liittyvästä viasta, ja savutus kiihdyttäessä tukee vain havaintoa. Koska ohjekirja ei merkkivalosta enempää kerro, voin esimerkiksi vain todeta, että vissiin ei vain Euro V -normit nyt täyty mutta auto kulkee. Varataan aikaa korjaamolle, kun kiireet helpottavat.

Toiseksi on rasittavaa elää odotuksessa, kun vika ei selviä nopeasti ja helposti ja kun lopulta lasku voi pamahtaa itselle.

Sammumisen jälkeen itse asiassa Ranger kertaalleen palautettiin minulle: Hiukkassuodattimen anturi oli luullut, että hiukkassuodatin ylikuumee, ja siksi se oli sammuttanut auton. Anturi vain ohjelmoitiin uusiksi, ja vian piti olla sillä selvä. Todellisuudessa savutus kiihdyttäessä jatkui edelleen, ja muutaman päivän päästä moottorisymboli syttyi jälleen.

Palautettuani auton merkkiliikkeeseen siellä epäiltiin sitä, että öljyä olisi laitettu liikaa moottoriin: sieltä löytyi 13 litraa öljyä, vaikka sitä pitäisi olla 9 litraa. Viimeksi moottorin öljyyn oli koskenut määräaikaishuollon tehnyt liike. Hommat keskeytettiin, ja aloin tutkia kuluttajan oikeuksia, mutta sitten vika ei tainnut ollakaan öljyssä. Ainakaan yksistään.

Huollon huomio kiinnittyi moottorin ruiskutussuuttimiin. Ne lähtivät Tampereelle tutkittavaksi, ja niin muutaman viikon jälkeen viaksi todettiin viidennen sylinterin ruiskutussuuttimen vuoto. Suutin vaihdettiin uuteen, ja Rangerilla pystyi taas ajamaan.

Huoltoneuvoja ei pystynyt antamaan syyksi suuttimen hajoamiseen oikein muuta kuin siinä vallitsevaa 2 000 barin painetta ja mahdollista vikaa suuttimessa. Siis osien on tarkoitus kestää rasitusta, mutta niinkin ankarassa rasituksessa vaikkapa pienestäkin hiusmurtumasta tulee ongelmia.

Viime talvenahan Rangerin turbon siipi vääntyi, ja turbokin joutuu kestämään kovia paineita. Oliko turbossakin sattunut olemaan vaikkapa jokin pieni valuvirhe?

Vai oliko siellä jokin anturi sekoillut ja pistänyt vähän turhan rankkoja rasituksia mekaanisiin osiin?

Ranger on ollut oireilematta kolme päivää. Mikäli vikaa ei tule viikkoon pariin, varmaan voin taas varovasti hengittää. Mikäli vikaa ei tule pariin kuukauteen, voinen suorastaan huokaista – helpotuksesta.

Näinpä minä sitten ajelen töistä kotiin pettyneenä kalliiseen autoon kuuntelen tarkasti silkkaa moottorin ääntä.

Autoa pestessä tajuaa, mitä oma auto on

Olen mökillä. Täällä on vesiletku, ruiskukärki siihen, pesusieni ja vahashampoota. Täällä on tilaa, ja aikaa. Se siis tapahtuu nyt: pesen Wildtrakin.

autonpesu-ajovalo vesisuihkussa

Ja se on enemmän kuin sitä, että hoidan yhden tehtävän pois alta. Puut halottu, laituri pesty ja nurmikko leikattu, joten nyt on tämän vuoro. Ei, auton pesu on palkkio töiden tekemisestä.

autonpesu-sieni levittää vahaa

Se on sitä, että palautan mielettömän komean Wildtrak-oranssin hehkuunsa. Koko päivän se on pihassa näyttänyt kurjalta. Vanhentuneelta. Kuluneelta. Ne ajatukset huuhtelen nyt pois.

Ruiskutan vettä konepellille, levitän pesuvahaa, ja sitten pääsen parhaaseen kohtaan: huuhtelen moskan pois. Katson, kuinka vesi kulkee kalvona ja työntää pesuvahan ja tiellä kertyneen pölyn seoksen maahan.

autonpesu-takalaidan muutos likainen autonpesu-takalaidan muutos puhdas

Sitten siirryn keulan sivuun. Mustan jykevän puskurin viereen, särmikkäiden ajovalojen lähelle, voimanlähdettä suojaavaan kuoreen.

Kuljetan kättä sileällä pinnalla ja tunnen kaareutuvat muodot. Katson Wildtrakin muotoja aivan läheltä, löydän yksityiskohtia ja näen kuoren sisään. Villipeto.

autonpesu-kyljen muskelit

Mietin, miten paljon enemmän auton pesu onkaan kuin velvollisuus. Se on tunteellista suhtautumista autoon, suoranaista tunnesidettä: Omaa autoa ei viedä pestäväksi, koska silloin ei itse huolehtisi autostaan. Jättäisi itsensä arvailujen varaan. Pintaan ei saa tulla yhtäkään naarmua eikä jäädä yhtäkään roskaa. Auton pinta on kauttaaltaan putsattava.

Suihkutan vettä katolle. Se on pääni korkeudella; auto on melkein omistajaansa korkeampi. Sitten sieni: laajoja, edestakaisia pyyhkäisyjä, kattokaiteiden altakin. Sieni jättimäisen renkaan päälle ja huuhtelu.

Seuraan veden valumista sivuikkunoita pitkin ja pysäytän katseeni oranssi-mustiin penkkeihin. Fiilistelen ajamista: voimakas murina aina kaasua painaessa, kepeää etenemistä ja vallan mainio rattituntuma.

Suihkutan vettä kylkiin vielä uudestaan, ihan varmuuden vuoksi, sillä huolimattoman työn huomaa heti auton kuivuttua. Kuinka perhanan makean auton!

autonpesu-penkit pisaroiden takana

Entä jos Wildtrak olisi robottiauto?

Kysymys pysäyttää aina. Itsestään ajavat autot ovat tosi lähellä. Ne mullistavat maailman: liikenneonnettomuudet ja kuolemat vähenevät, ja lukemattomat ihmiset menettävät työnsä. Rahaa säästyy miljoonia ja taas miljoonia.

Sinusta tulee autosi matkustaja. Autosi kuljettaa sinua. Se kuljettaa ehkä monia muitakin. Jättää sinut mökkisi pihaan ja lähtee kurvaamaan kohti seuraavaa matkustajaa. Onko se edes sinun autosi?

autonpesu-paperitesti pyyhkäisyautonpesu-paperitesti tulos

Ahdistavaa. Näistä ajatuksista täytyy päästä eroon.

Olen jo toisen kyljen kimpussa. Ammun törkyyn vettä. Hailakka oranssi peittyy utuisen suihkun ja sen aikaansaamien pyörteiden ja roiskeiden alle. Pursotan puhdistusvahaa sieneen, pyörittelen sientä pellillä ja tähtään vesisuihkun pintaan.

Nyt pinta säkenöi komeasti. Vesi jää sen päälle kauniiksi pisaroiksi. Voimakkaat ulkonemat, palkit, tangot ja vanteet hekunoivat. Ajovaloissa on jylhä, uskollinen katse.

Tällainen auton pitää olla.

autonpesu-kylki ja teksti puhtaina

 

Wildtrak täytti vuoden eikä lähtenyt käyntiin

Vuoden täyttyminen tiesi myös ensimmäistä määräaikaishuoltoa. Wildtrak melkein siirtyi Käyttöautolle hinausauton kyydissä. Falckin kaveri tuli parkkialueelle valmiina tarvittaessa kiskaisemaan pick-upin lavetille, mutta päätimme vielä kokeilla apuvirtaa. Aiemmin kaverin Toyotasta apuvirran antaminen ei välttämättä ollut ollut niin toimiva keino kuin virran syöttäminen ammattimaisin välinein kuorma-autosta. Lähtihän Wildtrak sitten käyntiin.

Sain Wildtrakin juurikin 11. syyskuuta vuonna 2014. Perjantaille osuvat yksivuotissynttärit tiesivät siis käyntiä huoltolassa, sillä huoltoväli on joko 30 000 kilometriä tai 1 vuosi. Kun tuskasta itkien kurkistin matkamittariin, Wildtrakin kuluneisuusindikaattoriksi osoittautui noin 15 000 kilometriä. No, ei se niin paha ollut.

Isuzun koeajon vuoksi Wisentti oli seisonut reilu kolme vuorokautta parkissa. Kun torstaiaamuna töihin lähtiessäni napautin kaukosäädintä, valot eivät välähtäneet tuttuun tapaan. Virtalukossa avaimen kääntämisestä ei tapahtunut mitään. Lähdin duuniin fillarilla.

Kun iltapäivällä kytkimme Tojotan akusta kaapelit, virta-avaimen käynnistysasennossa kuului konehuoneesta pelkkää naksutusta. Siinä vaiheessa päättelin, että vika on jossain muussa kuin akussa. Olin väärässä – hinuristakin jouduimme kuitenkin antamaan virtaa reilun 10 minuuttia ennen kuin auto nirhahti käyntiin. Akku oli ollut täysin tyhjä.

Minulla ei varmasti ollut jäänyt mitään virtaa kuluttavaa laitetta päälle tai esimerkiksi pistorasiaan kytkettynä. Olikohan akku sitten rikki tai vuotiko jostakin virtaa?

Akku tarkastettiin pyynnöstäni huollossa ja sen todettiin olevan kunnossa. Samoin laturi. Huoltoneuvoja sanoikin, että auton ollessa pidempään käyttämättömänä voi 60 ampeeritunnin vakioakku tyhjetä. Deal with it. Mutta hintaan noin 140 euroa voidaan kyllä laittaa 80 ampeeritunnin akku.

Jos oletetaan, että akku olisi tyhjentynyt tasan kolmessa vuorokaudessa, olisi virtaa kulunut noin 0,8 ampeeria tunnissa. Ihan hyvin jokin tällaisen nykyaikaisen auton järjestelmän anturi tai merkkivalo voisi sen verran kuluttaa. Eipä parane kovin monta päivää seisottaa Rangeria.

Muuten huollossa vaihdettin moottorin öljy sekä öljynsuodatin ja tarkastettiin ajoneuvo. Pyysin, ja vaivattomasti sainkin, listan tarkastuksen kohteista. Wildtrakiin ei ollut tullut vaurioita maastossa ajamisenkaan vuoksi. Toisaalta itsekin tarkkailen autoa möyrinnän jälkeen enkä ollut näkyviä vaurioita huomannut.

Hyvin laiskasti olin valinnut huoltopaikaksi Käyttöauton eli merkkiliikkeen ja vieläpä sen, mistä Rangerin ostinkin. Tulin siis höynäytetyksi ja maksoin turhaan satoja euroja, kun pikkupajassa olisin saanut hei varmaan kympillä eikä takuukaan olis menny. Halusin kuitenkin ajan varaamisen olevan vaivatonta ja huollon olevan lähellä työpaikkaa.

Huolto maksoikin hitusen päälle 300 euroa, ja työn osuus siitä oli puolet. Itse asiassa paketin hinta oli aluksi lähemmäs 400 euroa, mutta kun laskun maksettuani kysyin vielä selvyyttä huoltoväleihin, huoltoneuvoja huomasi veloittaneensa toisesta määräaikaishuollosta. Tämä oli ensimmäinen. Mietin vain, miten 75 euroa olisi jäänyt Käyttöauton arkkuun ikuisiksi ajoiksi, jos olisin vain napannut kuitin ja astellut auton luokse.

Käväisin myös automyynnin puolella, koska edellisenä päivänä Ford oli laittanut nettiin uuden Rangerin hinnaston. Olen vakavissani siis päivittämässä Wisentin vuoden 2016 malliin. Suositushinnat ovat suunnilleen samat kuin nykyisen ikäpolven autoissa viime syksynä, mutta lisää tonneja maahantuoja sitten lähteekin kahmimaan lisävarusteilla. Esimerkiksi hehkutetut kaista-avustin ja edessä oleva tutka ovatkin lähes tuhannen euron arvoisia ruutuun laitettavia rasteja jopa Wildtrak-mallissa.

Jätin ainakin toistaiseksi varoitusjärjestelmät pois, sillä en oikeastaan kaipaa piipityksiä ja voluumin hiljennyksiä. Pistin pakettiin vetokoukun, Off-Road Packin sekä metallivärin. Myyjä jäi kollegansa kanssa laskemaan tarjousta ja minä käväisen lauantaina kuulemassa ehdotuksen välirahasta.

Nesteen itsepesussa sai edes pinnat puhtaiksi

Olen muokannut 4. maaliskuuta 2018 tekstin uuteen uskoon. Nyt se keskittyy Nesteen itsepesun esittelemiseen.

Autoon roiskuu jatkuvasti veden, tiesuolan, hiekan ja pölyn sekoitusta. Se turmelee auton pohjaa ja maalipintaa pirullisen salakavalasti, vaikka päälle päin näyttääkin milloin vain pesussa lähtevältä pikku lialta. Viimeistään silloin, kun syksy tulee ja lämpötila sahaa nollan molemmin puolin, autostaan huolehtivan päässä ääni sanoo: Auto pitäisi pestä.

Mutta jos ei asu punaisessa tuvassa perunamaan äärellä, voi häntä vaivata se, missä auton pesisi ja miten, ja pitäisikö se vahatakin vaiko kenties kestovahata, ja aina kuitenkin ovat säät lauhtuneet niin, että auto likaantuisi kuitenkin nopeasti. Jotkut muuten väittävät, että pesulinjastoilla maalipinta pilaantuu.

Täällä Jyväskylässä on onneksi Tourulan Neste, jossa on tarjolla Nesteen Quick Wash -itsepesu. Itsepesussa saa ihan itse touhuta pesuhallissa ja käyttää tarjolla olevia pesuvälineitä. Jokaisesta viidestä pesuhallissa vietetystä minuutista peritään 1,50 euroa ja apuvälineiden käytöstä tietyn ajan – useimmiten 5 minuutin ajan – 1 euro.

Pesuhalli on ihan hyvä. Valaistus, välineiden letkujen sijoittaminen kattoon ja lämpötila ovat plussaa. Tilaa on hyvin, vaikka toki auton ovea ei saanut kokonaan auki. Sisään pyrittäessä pitää ajaa todella lähelle nosto-ovea, ennen kuin se aukeaa. Ryömintä ja auton ulottuvuudet on siis syytä opetella. Pois lähtiessä ovi lienee tarkoitus avata oven vieressä olevan paneelin napista.

Seinällä olevaan automaattiin syötetään poletti. Sen jälkeen valitaan jokin tarjolla olevista työvälineistä. Sen valitsemisen jälkeen kello alkaa välittömästi tikittää. Yhden poletin tarjoama minuuttien määrä vaihtelee eri työvälineiden välillä. Painepesuri toimii viisi minuuttia.

Hallissa on myös tavallinen paineistamaton vesiletku. Sen käyttäminen ei maksa mitään, ja käytänkin sitä huuhtelemiseen puristaen letkun päätä suihkun paineistamiseksi. Vesi on vieläpä lämpimähköä. Myös painepesuria pystyy käyttämään huuhtelemiseen, mutta painepesuri vie poletteja. Lisäksi jos aiemmin on käyttänyt Korkeapainepesu-ohjelmaa, painepesurin veden mukana tulee turhan pitkään pesuainetta.

Painepesuri ei harmillisesti ole kovin tehokas. Sen suihkun koko ja paine sopisivat paremmin kaksipyöräisen pesuun. Lisäksi vesi ei ole kuumaa. Alustan putsaaminen kovettuneesta ravasta jää vain haaveeksi, kun pelkän lumen irrottaminen vaati monta sekuntia. Ja sekuntejahan pesuhallissa tulee laskettua.

Toisessa painepesurissa on kiinni kätevästi harja, ja suuttimesta tulee reippaasti pesuainetta. Auton pinnat pystyi hankaamaan runsaassa saippuavedessä. Harjalla on hangattava monta kertaa, jotta ihan kaikki kura katoaa. Ahtaampia paikkoja, kuten vanteita, varten kaipaisin pientä harjaa.

Kuivaus on pettymys. Kyseessä on puhallin, jossa on melko pieni suutin. Ennen kaikkea suuttimen puhallus on naurettava, joten kuivaus on suurimpien vesiläiskien muuttamista pisararyhmiksi. Ovien reunukset ja karmit pyyhin käsipyyhkeillä, joita minulla on omasta takaa.

Minulla kuluu pesuhallissa noin vartti. Ensin huuhtelen auton Korkeapainepesu-ohjelmassa. Sitten harjaan huolellisesti Vaahtopesussa, ja lopulta huuhtaisen saippuajämät paineistamattomalla vedellä. Hinnaksi tulee 7–9 euroa.

Olen pessyt Helsingissä Kannelmäen ja Järvenpäässä Pajalan Nesteellä. Niissä yhdellä poletilla saikin vain minuutin, ja pesuaikakin pyöristyi kassalla ylöspäin 15 minuuttiin. Loppulasku oli lähes tuplasti kalliimpi. Asemien välillä on siis eroja – ja pisteet menevät Jyväskylän Tourulaan. Ja niin minäkin olen mennyt useita kertoja.

Olen alkanut pitää maalipinnan pesemistä mahdollisimman usein tärkeänä, ja alustan vain annan olla. Ehkä joskus pesetän auton perusteellisemmin. Itsepesussa peseminen on edullista, ja saahan kirkkaan oranssina hehkuva Wildtrak hyvälle tuulelle.

 

Parkkipolttimon vaihto: työkaluja, vääntöä ja tuhoa

Trafin tuoreet tilastot paljastavat kymmenen yleisintä syytä korjauskehotuksen antamiseen määräaikaisessa katsastuksessa. Neljä yleisintä syytä liittyvät valoihin. Niissä ei välttämättä ole kuitenkaan kyse palaneista polttimoista. Korjauskehotus on nimittäin katsastuksen arvosteluperusteiden mukaan annettava silloinkin, kun valaisin on kiinnitetty puutteellisesti, se sijaitsee väärässä kohdassa, valoteho ei riitä ja niin poispäin. Pimeänä oleva polttimo kuitenkin lienee yleisin valoihin liittyvä vika.

Ei valoista tulisi huolehtia kuitenkaan vain katsastuksen tuomion pelossa, eikä edes rangaistuksen pelossa. Pimeänä oleva valo rikkoo auton ulkonäön tyylikkyyden ja antaa kuvan leväperäisestä kuljettajasta. Aivan kuin auto olisi käyttäjälleen pelkkä väline, peltilehmä, metallikuorinen koppi.

Kuluneella viikolla kuskin puolen parkkivalo oli mennä napsahtanut pimeäksi. Havaitsin vian nopeasti sen ilmenemisen jälkeen, ja pääsin aloittamaan pelastustehtävät välittömästi. Koska olin aiemmin vaihtanut toisen puolen polttimon, tiesin, että edessäni oli työläs, likainen urakka. Ei riitä konepellin avaaminen. Sitä ei itse asiassa tarvitse avata lainkaan.

Vuoden 2009 Rangerin parkkivaloon pääsee käsiksi pyöräkotelon etureunan kautta. Ensin on poistettava muovinen suojus, jota voi sisälokasuojaksikin kutsua.

ppolttimo-suojamuoviNoh, paikkahan ei ole mikään ergonomisen ja hygienisen työympäristön malliesimerkki. Kääntämällä pyörän kokonaan oikealle pääsin parhaiten poistamaan suojusta ja kurottelemaan kättä kohti polttimon kantaa, mutta ei hommaa silloinkaan olisi kannattanut tehdä pyhäpäivän vaatteissa.

ppolttimo-nasta-lahikuvassaMuovisuojusta poistaessa pystyi taas muistelemaan Rangerin osittaista muovisuutta. Suojus on kiinni muovisilla nastoilla, jotka ovat ikään kuin ruuveja. Okei, ristipää, ristipää… Etsit huolellisesti työkalupakista sopivan meisselin ja työnnät sen ruuvin uraan, ja käännät… Koko ruuvi vain pyörii tyhjää. Käännät vielä vähän, ja kanta muljaantuu. Lopulta suutut, ja keksit paremman työkalun. Yleensä se on myös jo tuhoisampi työkalu.ppolttimo-nasta-palasinaMyönnetään, että kiivastumisen sijaan olisi pitänyt tutkia pulmallisen osan toimintaa. Kyllä niissä yleensä on jokin ajatus. Tosin lähellä tien pintaa ja pyörän edessä sijaitseva alimmaisin nasta oli todennäköisesti joka tapauksessa niin juuttunut savihiekkasuola-asfalttipöly-seokseen, että se ei olisi kauniisti tullutkaan ulos.

Ihanteellisessa olosuhteissa nastaa käännetään puoli kierrosta ruuvarilla, jolloin se tulee vähän ulos. Sen jälkeen se vain kiskaistaan kehyksen sisältä pois. Jos sitten kehys alkaa pyöriä nastan mukana, voi kehystä pidellä paikallaan vaikkapa kärkipihdeillä.ppolttimo-nastan-avausSe niistä ruuveista. Kiskaisen suojusta irti sen verran, että saan käden mahtumaan onkaloon. Sullon muovin pyöräntuennan osien väliin, koska minulta puuttuu kolmas käsi. ppolttimo-tasta-valistappolttimo-polttimon-kantaSitten alkoi seuraava haaste. Ulkopellin ja konetilan seinän välissä oleva polttimon kanta pitäisi paikallistaa ja irrottaa. Sormet tavoittavat suuntavilkun polttimon kannan, ja kas vain, sen saakin vaivattomasti irti kiertämällä. Sitä ei nyt olla silti vaihtamassa. Parkkipolttimon kanta sitten ei hievahdakaan. Pitäisikö sitä muljuttamalla vetää, vääntää ja vetää vaiko kiertää? Olisiko siinä klipsi, jota tulisi pitää painettuna?

Käyn vilkaisemassa ohjekirjaa. Seisontavaloista ja etusuuntavilkuista se sanoo seuraavaa: ”2. Irrottakaa polttimo ja polttimon pidike. 3. Irrottakaa polttimo.” Niin, niin, kyllä, irrotan polttimon pidikkeen, mutta MITEN?!?

Aikani pidikettä ravisteltuani tulin aika varmaksi siitä, että pidike lähtee kiertämällä. Sormilla se ei vain tahdo onnistua. Duratorq jaksaa vääntää, minun lihakseni eivät. Mieleeni piirtyy linjapihtien kuva. Tie, joka voi viedä voittoon tai sitten tuhoon. Mutta yrittänyttä ei laiteta.

Kaksin käsin tunnustelemalla haen polttimon kannan pihtien leukojen väliin. Kevyesti puristan ja kierrän pihtejä – ja näppärästi kanta kiertyy auki. Niskuroija esiin, heti!

ppolttimo-polttimot-ja-kantaPolttimon vaihto, kannan asettaminen takaisin umpion pohjaan ja virtajohdon liittäminen on tässä vaiheessa lasten leikkiä. Muovisuojuksen nastankin saan äärimmäisen varovasti työskentelemällä ehjänä kiinni.

Rikki menneen nastan korvaan millä muullakaan kuin nippusiteellä.

ppolttimo-nippuside-fix

Autosta tulee oma vasta siistinä

Mikään uusi auto, ostin sen sitten uutena tai käytettynä, ei tunnu omalta heti. Auton täytyy ensin tulla kaikin puolin tutuksi minulle. Minun on saatava tuntuma auton käsittelemiseen niin vauhdissa kuin paikallaan, ja kaikkien vipujen ja nappuloiden toiminnan täytyy selvitä.

Lisäksi jos ostan auton käytettynä, on olo aivan aluksi kuin jokun toisen autossa. Tavarat ovat miten sattuu, ja osa roinasta voi olla ihan turhaa. Autossa saattaa olla jokin nenään pistävä haju, tai se voi olla kauttaaltaan likainen. Ennen kaikkea kuskin penkillä on istunut joku toinen – valtaistuimen säädöt ovat siis todennäköisesti täysin väärät, ja pahimmillaan istuja ei ole kohdellut istuinta oikealla tavalla.

Käytetyn auton omaksi saattamiseen siis ei kuulu pelkästään nopeat toimenpiteet penkin säätämisestä tavaroiden järjestelemiseen vaan lisäksi auton perusteellinen siivous ja kunnostus. Mitsu oli erittäin likainen, sillä joka paikassa oli havunneulasia, puruja ja hiekkaa. Mustuneista kohdista näki, mitä auton osia tulee käsiteltyä usein ja mihin kohtiin kyynärpää on ajaessa kiva tukea. Auto olikin ollut metsäalan yrittäjällä.

Mitsussa häiritsi myös pyyhkijänsulkien huono kunto, kuskin puolen astinlaudan räpätys sekä perävaunun pistorasian hapettumat. Niidenkin fiksaaminen tuli mukaan työlistaan. Muitakin kohteita olisi ollut, mutta niiden korjaaminen olisi ollut liian työlästä tai minulla ei olisi riittänyt taidot.

Olen aika pitkälti täydellisyyden tavoittelija, joten minulle ei roskien siivoamiseksi riitä lattiamattojen puistelu. Joka ikinen havunneula ja koirankarva on saatava pois autosta silloin, kun on aika siivota auto. Toisaalta vaikka siivoankin auton viimeisen päälle, päästän sen myös helposti roskaantumaan. Joka tapauksessa imurin suutin oli saatava hankaliinkiin paikkoihin eli muun muassa penkkien ja penkkien välissä olevan korokkeen väliin.

Penkkien kiinnitystä tutkimalla sain selville, että penkin ovat kiinni neljällä pultilla kustakin nurkasta ja lisäksi istuinlämmittien virtajohto oli kiinni toisessa johdossa helpolla liittimellä. Näinpä päätin vain ottaa penkit irti, jolloin pääsin todella vaivattomasti imuroimaan loputkin roskat autosta.

Mustumat oli helppo saada pois suihkuttamalla niihin puhdistusvaahtoa, antamalla aineen vaikuttaa ja lopulta pyyhkimällä läntit säämiskällä ja käsipyyhepapereilla. Täydellisyyden tavoittelijana halusin saada liat pois myös sellaisista rasittavista paikoista kuin puhaltimien säleiköistä, vaihdekepin haitarimaisen suojuksen väleistä ja lokeroiden pohjalta. Näistä paikoista selvisin käyttämällä apuna esimerkiksi ruuvimeisseliä, joka mahtui säämiskä ympärillään ahtaisiin väleihin paremmin kuin sormet.

Putsauksen jälkeen vuorossa oli astinlauta. Astinlauta oli kahden lattaraudan päällä, ja lattaraudat oli kiinnitetty runkopalkkiin aivan kuten yllä olevasta kuvasta näkyy. Lattarautaan astinlauta oli kiinnitetty siten, että astinlaudassa olevissa urissa oli pulttien kannat ja pultit oli kiristetty astinlautaan. Koska astinlaudan urien reunat olivat muljaantuneet pulttien kohdalta, eivät pulttien kannat enää onnistuneet pitämään astinlautaa kiinni. Näinpä se rämisi häiritsevästi.

Korjasin tilanteen aika laiskasti kohdistamalla pultit vain eri kohtaan astinlautaa. Tämä vaati lattaraudan saamista eri kohtaan. Sain sen eri kohtaan kääntämällä runkopalkissa olevan raudan toiseen asentoon mutta kiinnittämällä sen kuitenkin samoihin ruuvinreikiin. Samalla uusin kaikki ruostuneet pultit ja mutterit. Vaikka pultit olisivatkin sinkittyä terästä, ovat ne maantiellä niin ankarissa oloissa, että ennen pitkää ne ruostuvat. Yksi vaihtoehto olisikin käyttää haponkestävää terästä, mutta mieluummin rautatavaran vain uusi silloin tällöin.

Lopuksi vaihdoin vetokoukun pistorasian uuteen, koska vanhan pistorasian kansi oli lerpallaan ja navat hapettuneet. Pistorasiahan oli tavanomainen tapaan 7-napainen, ja johdot sain oikeisiin napoihin ottamalla mallia vanhan pistorasian kytkennöistä. Sen sijaan vanhan pistorasian irrottaminen osoittautui hankalaksi.

Pistorasia oli nimittäin kiinni rautalevyssä pulteilla, joiden kannassa oli ura ruuvitaltalle. Kyseessä on juurikin vihoviimeinen vaihtoehto paikkaan, jossa ruuvi aivan varmasti ruostuu pilalle. Yritä sitten pitää ruuvitaltalla ruuvia paikallaan, kun kanta muljahtaa ennemmin pilalle kuin kiinni ruostunut mutteri aukeaa. Lopulta pistinkin ruuvit rautasahalla poikki nylkyttämällä rautasauhaa auton alla paikassa, jossa saha mahtui liikkumaan edestakaisin 5 sentin matkalla.

Niinpä Mitsubishi alkoi olla ajokuntoinen, ja oli aika aloittaa lava-autoon tutustuminen.